Kuinka lähellä se olikaan.

Tänään koin järkyttävän oivalluksen liittyen menneeseen elämääni. Elikkä sen, miten lähellä hengenlähtö tosiaan oli. Hyvä ystäväni ja rakas vertaistukeni kävi kylässä ja puhuttiin menneistä. Tuli puhetta viinan ja lääkkeiden yhteisvaikutuksesta. Kaverini kertoi, että ainakin parissa tässä viime aikoina sattuneessa henkirikoksessa on ollut sama tai samantyylinen lääkekoktaili viinan kanssa taustalla, kuin mitä exäni käytti. Muutenkin varsinkin toinen tapauksista kuulosti tavallaan aika samalta, kuin omani. Elikkä siltä, että tekijältä on todellisuus tuon koktailin myötä hämärtynyt pidemmäksi aikaa, niin että tekijä on itseasiassa suunnitellut ja valmistellut tekonsa huolella.

Jos exäni hulluus olisi ollut toisen suuntaista, niin olisin ehkä kuollut. Oli äärimmäisen fiksua häipyä silloin kuin häivyin, eikä yhtä ainoaa päivää enempää olisi kannattanut suhdetta jatkaa. Jos ihan rehellinen olen, niin hirvittää. Toki taas tämän ystävän kanssa keskustelu toi muutenkin esille niitä vaaratekijöitä, joita tuohon suhteeseen liittyi. Sinällään huvittavaa, mutta ymmärrän nyt paremmin hänen asenteitaan tiettyihin juttuihin, kuin ennen exääni (olen siis tuntenut tämän ystäväni jo ennen exään tutustumista).

On yllättävän helpottavaa puhua ihmisen kanssa, joka on myös viettänyt osan elämästään "toisessa todellisuudessa". Oli se itse kenenkin osalta sitten mitä tahansa. Sillä sitä ei kai viime aikoinakaan ole ihan sellaisten perusnormielämää eläneiden ihmisten kanssa ole jaksanut syvällisemmin olla tekemisissäkään. Eipä sillä, jokaisella on vastoinkäymisensä. Sanotaan vaikka niin, että jos joku on jossain elämäntilanteessa (enemmän tai vähemmän) vapaaehtoisesti takonut päätään seinään, hän ei ainakaan (tai ei pitäisi) kommentoida mitään sanomalla minun valinnoistani, että "minä en ainakaan ymmärrä...". Siis ettei ymmärrä miten joku on sellaista elämää elänyt.

Tänäänkin olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että olen hengissä, siitä ettei exäni ole kanssani ja kaikesta siitä, mitä olen eron jälkeen saanut.

Beautiful Blogger awards

Elikkä koska omalle osalleni tuli kunnia saada tämä, niin nyt viimein laitan hyvän kiertämään. Itse siis sain Visual (r):ta, joka pitää Visuaalinen onnellisuus -blogia.

Palkinto siis annetaan seitsemälle blogille ja saajan on kerrottava itsestään seitsemän asiaa. Palkinto on myös tarkoitus laittaa kiertoon, vaikka se nyt itselläni viivähti :)

Palkinnon saavat:

Mielensärkijä

On the other side

Toinen mahdollisuus

Neonilla

Sosiaalisesti sopeutumaton

Enimmäkseen harmiton

Brido

Enkä ala selittelemään miksi, jostain syystä nämä vain ovat mielestäni tämän palkinnon ansainneet, ainakin minä niitä syystä tai toisesta enemmän tai vähemmän aktiivisesti seurailen :)

Tästä palkinnon voi poimia omaan blogiinsa:

Yllättävää tyytyväisyyttä.

Huolimatta siitä, että edelleenkin liikkumiset ja syömiset ovat persiillään, niin olen kohtuullisen tyytyväinen. Tätä selittää shoppailin ja livemusiikin kombinaatio. Shoppailua edustavat Guessin käsilaukku (115€) ja kengät samaa merkkiä (120€) hajuvesi (69€) ja kamera (600€) ja joitain vähempiarvoisia koruja, meikkejä ja vaatteita. Livemusiikkia edusti WASPin keikka, joka taas muistutti paitsi livemusiikin ihanuudesta, myös siitä, kuinka paljon mukavampaa on keikkaa katsoa kun ei ole kovin humalassa.

Olen lueskellut viime aikoina "Selviämistarinoita" kirjaa (toim. Lilli Loiri-Seppä). Inspiraation kirjan lukemiseksi sain blogista Toinen mahdollisuus, josta luin kirjasta. Kirja on pannut miettimään omaa suhdetta alkoholiin. Mitenkään terveeksi sitä ei kyllä voi sanoa, mutta johtuuko kompleksinen suhde viinaan omasta addiktiosta vai siitä, että exän kanssa sairastuin jonkinlaiseen rinnakkaisalkoholismiin? Mietin että juonkohan liikaa tms. Tai siis juonhan minä enemmän, kuin suositellaan, mutta voin ihan yhtä hyvin olla juomatta toisaalta onko kyse sittenkin siitä itsepetoksesta, johon alkoholistit usein syyllistyvät?

Kirjasta löytyi myös pari mielenkiintoista kannanottoa. Useinhan väitetään, että alkoholisti on se, jolle tulee morkkikset. No yhdessä kirjoituksessa tähän otettiin kantaa sanomalla, että joillekin ei tule morkkiksia, joten alkoholismia ei tunnisteta, joten ko. henkilö voi hyvin juoda itsensä hengiltä. Jotenkin tuntuu, että exäni on juuri sellainen tapaus. On tietenkin mahdotonta tajuta, että ryyppääminen olisi ongelma, jos siitä ei kerran tule mitään seuraamuksia, muuta kuin korkeintaan päänsärkykrapula. Ikinä ei exäni tuntunut kärsivän minkäänlaisesta morkkiksesta, ei vaikka olisi tapahtunut mitä. Itse olen kyllä kärsinyt sellaisista tärinäahdistuksista, että oksat pois. Eron myötä ne onneksi jäivät historiaan.

Toinen kannanotto toisessa tarinassa oli viittaus tutkimukseen, että naisilla, jotka edes satunnaisesti ryyppäävät kunnolla, ei ole kykyä tunnistaa miehessä hyvän kumppanin ominaisuuksia. No oma elämäni kyllä tukee tätä väitettä ihan täysillä, samoin havainnot ystäväpiiristä. Jos joku on onnistunut löytämään jonkun about kunnollisen miehen, niin kyllä siinä on mies saanut pidemmän aikaa piiritellä naista. Pitäisi varmaan yrittää löytää alkuperäinen tutkimus ja tutustua siihen.

Siten pitää kertoa sattumus WASPin keikalta. Tungin itseni eturiviin. Jo aikaisemmin olin kiinnittänyt huomiota ihan kivan näköiseen mieheen joka oli myös eturivissä ja hän tarjosikin minulle paikkaa vieressään. Muutama sana siinä vaihdettiin, hän oli Ruotsista ja vain käymässä paikkakunnalla. Paljoahan siinä keikan aikana ei ennättänyt jutella, MUTTA toisen läsnäolo siinä vieressä, lyhyet kommentit suosikkibiiseistä ja luontevasti olkapäälle laskettu käsi tekivät hyvän fiiliksen. Juuri sellaista olin aina keikoilla käydessäni kadehtinut, pariskuntia, jotka näyttivät olevan siellä YHDESSÄ. Ilman liikaa tungettelua, tyrkyttämistä tai vihjailua. Jaettu yhteinen kokemus. Tietenkään en älynnyt kysyä tyypin numeroa tai sähköpostiosoitetta :/ Mutta en tiedä olisiko siinä ollut mitään järkeä. Ehkä oli parempi, että homma meni näin. Ainakin nyt on hyvät fiilikset.

Mutta sitten... tadaa... tänään jaan viimein BeautifulBlogger palkinnot. Mutta siitä toinen postaus.

Älä kysy mitä mulle kuuluu.

Paskaahan mulle kuuluu. Mitäpä muuuta. Eilen yksi kaveri (itseasiassa toissakesäinen kesäkolli) kysyi kuulumisia. Kun sanoin rehellisesti, että paskaa, niin yritti kysellä, että "ei kun ihan oikeesti". No ihan oikeesti paskaa kuuluu. Äiti on hoidoissa ja nyt sit lähtee tukkakin. Sytostaatteja aikoivat tarjota seuraavaksi. Töissä on kiirettä ja bonuksena iltaduunit kahtena iltana. Siihen sit vielä kolmisen tuntia opiskelua joka ilta. Kaverisuhteet näyttää menevän osin persiilleen. Se yksi entinen ystävä, josta taisin mainita ilmoitti olevansa "pettynyt", kun minä en ole ottanut yhteyttä ja selvitellyt asioita. Ja hän on ilmeisesti sitten kääntänyt pari muutakin ihmistä minua vastaan, päätellen siitä, ettei yksi todella hyvänä ystävänäni pitämäni henkilö ilmoittanut minulle, kun kävi kaupungissa.

Parisuhdejutut sitten... Jaa mitkä? Viimeisin sen tapainen viritelmä lasahti siihen, kun toinen osapuoli ilmoitti valitsevansa "valkoisen oven", siis sen, ettei halua olla kanssani tekemisissä... Niinpä, mie siis olen musta kadotuksen portti. Onhan se terve piirre miehessä, että sen huomaa. Toinen taas sanoi, että tykkää kyllä minusta muutenkin kuin ystävänä, mutta olen ystävänä niin tärkeä, että muu sitten pilaisi sen. Joo toimisi, mutta ehkä sitten kannattaisi pidättäytä kännilähentelystä. No siinä suhteessa sentään onneksi ovat tunteeni ovat selvät, ystävä mikä ystävä ja muut tunteet omalta puoleltani ovat hävinneet.

Lohtua tähän tuo se, että kun näytin vähän omista suhdesotkuistaan masentuneelle kaverilleni sen viimeisimmän dumppausviestin, niin naurusta ei meinannut tulla loppua. Onhan se kivaa, että jos ei muuta, niin oma elämä muistuttaa muille, etteivät heidän asiansa niin kauhean huonosti olekaan.

Ei kuitenkaan mitään niin huonoa, ettei jotain hyvääkään. Tänäänkin ja kaikkein paskimpanakin päivänä on syytä olla kiitollinen siitä, etten elä enää entistä elämää. Jos tässä olisi vielä exä kuvioissa, niin olisin varmaan vetänyt itseni siihen karuun yksinaruiseen keinuun jo ajat sitten. Mulla on kaunis koti, jossa viihdyn ja työ, josta tykkään käsittämättömän paljon. Exän ajatteleminen saa asiat kummasti näyttämään paremmilta.

Siinä suhteessa on tapahtunut edistystä. Pieniä mutapalleroita pulpahtelee pintaan ja käsitän, kuinka paljon oli asioita, jotka olivat väärin. Perjantaina laittelin ystävälleni illallisen, joka sitten nautittiin samppanjan kanssa, muistutti minua niistä niin monista "viskiä ja sipsiä illoista" ja siitä, että ihan sama mitä ruokaa laitoin, niin herran mielipide siitä riippui hänen känninsä asteesta. Parisuhteessa elävien ystävieni suhteen aina hämmästelen sitä, kuinka vähän mustasukkaisuutta normaalissa parisuhteessa on. Joku voi ihan oikeasti käydä kaverin kanssa syömässä, vaikka elääkin parisuhteessa.

Että tämmöistä. Ei taaskaan kovin jäsennetysti muovattu kirjoitus, mutta jotain kummiskin...

Eniten vituttaa kaikki....

Viha ei häivy, pahenee vaan. Läheisen ihmisen syövän kanssa painiskelevalle en suosittele kirjaa "Vaimo kävi lääkärissä". Ärsyttää vaan et saamarin hollantilaiset paskat saavat luistaa kaikesta hesken kaiken. Ärayttää ihmiset, jotka kysyy et mitä kuuluu, muttei kestä vastausta tai sit eivät välitä. Mitä helvetin järkeä on laittaa sähköpostiviesti ja kysyä mitä kuuluu ja kun vastaan ja kysyn takaisin että mitä kuuluu, niin ei vastata. Vituttaa, että on kavereita, jotka soittaa vaan joskus matkalla töistä kotiin ja jos en silloin vastaa, ja soitan takas, niin mulle ei vastata, eikä soiteta takas...

Pikkasen tuli jotain muuta tästä blogista, kuin oli tarkoitus. Piti olla selviytymistä ja uuden rakentamista, tuleekin vaan paskan purkamista, kun äiti sairastaa...

Vihaa...

Viimeiset muutamat päivät ovat olleet suoraan sanottuna perseestä. Olen ollut niin täynnä puhdasta punahehkuista vihaa, että voisin vaikka pieksää jonkun. Onneksi raitislokakuu loppui, niin eilen sain hetken helpotuksen vetämällä kännit. Toinen lohduttava asia ovat väkivalta-ajatukset, joissa vellonkin oikein kunnolla. Tällä kertaa viha ei johdu exästä, vaikka hänkin on osansa saanut raivomietteistäni. Vihan syy on ihan muu. Äiti on taas sairaalassa. Lääkäri kuvasi syöpää "aggressiiviseksi". Ja koskapa olen huono tunteissani, niin minua sattuu joka paikkaan ja olen vihainen.

Miksi?

Yksi suurimmista läksyistä viime aikoina on ollut se, että olen yrittänyt hahmottaa mikä oikein on minua ja mikä muiden vaikutusta. Edelleen kuitenkin huomaan, että haen omissa valinnoissanikin toisten hyväksyntää. Viime viikolla sattui jotain, joka sai minut hyvälle mielelle ja josta olin jopa onnellinen muutaman päivän. Tänään sitten puhuin asiasta erään ystäväni kanssa ja eipä tarvittu, kuin tietyllä sävyllä sanottu "ai jaa", kun olin puolustuskannalla. Nyt harmittaa, että edes puhuin asiasta. Taisin olla oikeassa sen suhteen, että ainoa ihminen, joka siitä asiasta mitään ymmärtäisi, on jo vainaa.

Miksi minun pitää puolustella valintojani? Ja varsinkin miksi minulla on tunne, että ihmisiin liittyvät valinnat eivät kelpaa kellekään? No en nyt varsinaisesti ole loistanut siinä suhteessa, mutta ei nyt ole kovin kiva, että heti jos hehkutan jonkun ihmisen tapaamisesta, niin kulmia kohotellaan. En tosin ole kovin monelle ihmiselle tuosta kohtaamisesta edes puhunut.

Elikkä mistä siis on kyse. Viime viikolla tapasin vanhan kollegan reissuseminaarissa ja juteltiin ja istuttiin iltaa yhdessä ja ehkä vähän ihastuinkin. Näin vilauksen siitä, millainen voisi olla suhde jonkun aikuisen ihmisen kanssa, jolla on oikeasti samoja kiinnostuksenkohteita ja joka ajattelee asioista samalla tavalla. En siis yhtään ihmettele, että se henkilö, joka aikanaan tunsi meidät molemmat, silloin aikanaan sanoi, että meistä voisi tulla hyvä pari. Aika näyttänee miten sen asian suhteen käy, mutta työn puitteissa ainakin tavataan ja ehkä muutenkin. Kummempia odotuksia minulla ei ole suhteen tiimoilta, mutta lähinnä se muistutti siitä, että "normaali" suhde olisi mahdollinen.

Mitäs muuta? Äiti on huonompana, täti parempana. Aivokuolleeksi julistettu täti on toipunut niin, että jo puhuu jotain ja syö, kun syötetään. Se siitä lääkärien luotettavuudesta. Äidillä syöpä alkaa hivuttautua kallosta aivoihin... Elikkä huonoakin kuuluu.

Mitäs muuta? Raitislokakuu meni hyvin ja vaikka nyt olen tässä kuussa pari kaljaa ottanut, niin mitään kännejä ei ole tullut vedettyä, vaikka ainekset olivat kasassa, kun sellaisten kavereiden kanssa olin perjantaina liikkeellä. Kykenin pitämään juomisen kohtuudessa, eikä aamullakaan ollut huonoa oloa. Muutenkin olo siinä suhteessa on kohtuullisen itsevarma. Työreissu vähän sekoitti syömis- ja liikuntaohjelmaa, mutta nyt viikonloppuna senkin olen saanut taas kohdilleen. Summa summarum. Hyvää ja huonoa, eikä ainakaan tylsää...

Juomatta

21 päivää ilman viinaa. Hassua miten se on muille ihmisille isompi ongelma, kuin itselleni. On jopa ihmisiä, jotka tuntuvat ottavan se henkiökohtaisena loukkauksena. Kahdella keikalla olen käynyt musiikkia kuuntelemassa ja yhdet ilmaisen ruuan ja juoman bileet käyty ja yhde illanistujaiset kaveriporukassa.

Isä sanoi aikanaan, että silloin kannattaa huolestua, kun alkaa odottamaan niitä tilaisuuksia, joissa viinaa saa nauttia. No empä juuri ole odottanut, enkä juuri odota lokakuun loppuakaan. Pikemminkin ajattelen, että jatketaan tätä projektia "toistaiseksi" Jospa tuohon viinan juontiinkin tulisi se sama periaate, joka on nyt iskostunut syömisiin. Elikkä ei ole pakko. Ei ole pakko, jos ei maistu.

Kävin taas alkuviikosta pitkästä aikaa "keskustelemassa". Tajusin sen, kuinka paljon olen antanut toisten ihmisten ohjailla elämääni ja määritellä sen mitä minä olen. Tajusin myös, että alitajuisesti myös haen sellaisia ihmisiä. On helpompaa olla sitä, mitä muut haluavat, kun silloin ei tarvitse kantaa itsellä vastuuta, eikä kohdata itse itseään. On helpompaa olla kiva ja kiltti. Liian helposti kysyn muilta mitä pitäisi olla ja mitä tehdä.

Juomattomuus on ehdottomasti ollut hyvä juttu. Jotenkin sitä on saanut perspektiiviä asioihin. Kuntoilu on maistunut ja painokin on vähän päässyt tippumaan. Juomattomuus on myös eron tekemistä menneeseen. Tällä viikolla olenkin pohtinut sitä, kuinka paljon tähän raittiiseen lokakuuhun on vaikuttanut se, että näin exääni silloin kuun vaihteessa. Kuinka paljon juttuhetket äidin kanssa ja kuinka paljon yksinkertaisesti viime aikojen kapinamieli, jolla haluan kyseenalaistaa kaikkia ympärillä olevia näkymättömiä normeja.

Mutta tuosta kapinamielialasta toiste. Nyt taidan painella nukkumaan ja aamulla juhlistaa alkavaa lomaviikkoa aamusaunalla ja aamiaisella jossain kivassa kahvilassa.

Ylös ja alas...

Saatu tunnustus lämmittää mieltä ja kannustaa kirjoittamaan. Toki olisin tänään muutenkin kirjoittanut.

Päätin taas vaihteeksi aloittaa alkoholittoman kauden. Elikkä raitis lokakuu on meneillään. Voisi kai sanoa, että meni vähän turhan lujaa. Mitään "kummempaa" ei sattunut, tulipahan vaan viikon aikana vedettyä kolmet kännit, joista kahden lopputulemana meni muisti. Kolmas ilta taas päätyi siihen, että pelastin yhden sammuneen ressukan (jotain hyötyä salilla käymisestä, kun jaksaa kanniskella tielle sammuneita nuoria miehiä pientareelle).

Viime aikoina olen käynyt erään ystäväni kanssa kovastikin keskusteluita siitä, onko minulla alkoholiongelma vai ei. Ystävä ei ota kantaa, mutta osoittaa vain asioita, joiden perusteella minulla pitäisi itselläni jotain huomata. Exän kanssa olo muutti suhteeni alkoholiin vähintäänkin kompleksiseksi. Tarkkailen juomisiani ja suhtautumistani viinaan ja humalaisiin ihmisiin. Välillä kaipaan aikaa, jolloin ensimmäisenä aamulla työnnettiin nokan alle kuppi viskillä terästettyä kahvia. Paskaahan se aika oli, mutta onneksi oli turrutinta tarjolla.

Äiti kertoi juoneensa turruttaakseen pahaa oloaan. Ymmärrän kyllä. Pienessä kirkonkylässä juorut olivat ikäviä ja muualta tulleena äiti oli helppo kohde. Varsinkin, kun isä oli koko ajan reissussa, mikä oli tietenkin hyvä juorun aihe sekin. Nyt on ollut itselläni jonkin aikaa pahaolo. Liekkö se viikonloppu, kun olin mökillä ja juttelin äidin kanssa sen laukassu. Vai se, että seuraava viikko oli sitä, että stressasin erään kaverin vierailusta. Kyseinen ihminen, kun onnistui muuttamaan hauskan tapaamisen melkoiseksi ongelmaksi, jo ennen kuin edes tuli. Nyt sitten huomaan, että tavallaan tähän pahaan oloon olisi helppo ottaa lasillinen tai pari... ja siksi en ota. Talvella tuli ihan nokko turrutettuia pahaaoloa, kun äiti oli sairaalassa. Ei paljoa, mutta joka ilta sairaalan jälkeen vähän.

Elämä tuntuu turhalta ja turhauttavalta. Liikunta on onneksi tervehdyttävä addiktio ja paskaa oloa voi aina välillä paeta salille. Kunto-ohjaaja kehui minua "voimallisesti lahjakkaaksi", joten ehkä musta sit tulee sellainen muskellimimmi, jos tätä rataa jatkuu :D

Jotain virikettä ja piristystä tähän elämään pitäisi saada. Kuten olen joskus todennut, niin olen ihminen, joka ratkoo kaaosta kaaoksella ja nyt on ollut jo jonkin aikaa tyyntä... Tai ei tyyntä, mutta kuitenkin. Isoista aalloista on selvitty säikähdyksellä. Kuten siitä, että viimeisin deittini onkin yllättäen nyt exän bestis... Ja exän näkemisestä, joka ei kuitenkaan suistanut minua pois tolaltani.

Mutta pitänee tässä katsella tämä lokakuu, että miltä asiat alkaa näyttämään. Joko tämä on vain sellaista normaalia ohi menevää alavirettä tai sitten joudun oikeasti miettimään pitäisikö sittenkin hankkia jotain ulkopuolista apua.

Muistaminen

Kiitos Visual(r)
Hieno muistaminen :)


Siis seitsemän asiaa itsestäni, jotka palkinnon saajan tulee kertoa itsestään:

1. Tahtoisin väillä irrottautua itsetutkiskelusta
2. Kauneus kaikissa muodoissaan on minulle tärkeää ja oikeassa valossa rumakin voi olla kaunista.
3. Periaatteellisella tasolla uskon ihmisten hyvyyteen. Käytännön tasolla en.
4. Ihmismielen synkkä puoli kiehtoo minua.
5. Rakastan eläimiä, mutta allergioiden takia en voi saada lemmikkiä.
6. Olin 8-vuotias, kun tajusin ihmisen kuolevaisuuden.
7. Puhun itsestäni niin paljon, että minua on helppo pitää avoimena, en kuitenkaan koe olevani sitä.

Sitä kenelle laitan tätä eteenpäin saa odottaa jonkun aikaa, sillä asiaa pitää miettiä.

Äiti

Tämä asia on muhinut päässä jo viikon. Siis edellisen kirjoituksen jälkeen tartuin härkää sarvista ja juttelin äidin kanssa. Juteltiin äidin masennuskaudesta, joka osui sopivasti omaan murrosikääni. Kuten olen tainnut täälläkin mainostaa, olen aina ajatellut, että lapsuuteni on ollut onnellinen. Nooh... koskaan ei ole liian myöhäistä kaivaa luurankoja esiin. Äiti mm. kertoi olleensa valtaosan minun lapsuuttani pienessä pöhnässä... siis minun äitini, josta en ikinä kuvitellut, että hän olisi koskaan juonut... Murkkuiässä taas istuttiin autossa "tarkistelemassa", että kaikki on niin kuin pitääkin. Isä siellä missä on sanonut olevansa, siskot kodeissaan yms.

Toisaalta äidin masennus selittää sen, että murrosiässä minulla oli pahoja pelkokohtauksia. Taisin olla jo 18 ennen kuin kykenin nukkumaan joka yö yksin omassa huoneessa. Ensimmäisen kerran äiti sanoi, että oli silloin ollut huolissaan ja harkinnut minun viemistäni hoitoon. Isä oli kuitenkin sanonut, että antaa olla. Nukuin siis vanhempien makuuhuoneessa sohvalla. Onneksi ko. makuuhuone oli iso, melkein pienen yksiön kokoinen, joten se oli mahdollista.

Isä usein neuvoikin minua pelkojen käsittelyssä ja niistä neuvoista on apua edelleenkin. Nykyisin en pelkää juuri mitään. Vanhempien ymmärtävä suhtautuminen antoi minulle sen turvallisuuden tunteen, joka leimasi lapsuuttani ja nuoruuttani kaikesta huolimatta. Sen aikaisissa systeemeissä pikkupaikkakunnan lapsipsykiatrian käsiin joutuminen olisi saattanut sekoittaa minut lopullisesti. MISTÄ tuli mieleen, juuri nyt se, että n. 8 vuotiaana ramppasin reumaepäilyiden takia lääkärissä. Juuri nyt tuli mieleen, että olisiko sekin ollut lopulta ÄIDIN masennuksen oireita. En nimittäin muista olleeni erityisen kipeä.

No jokatapauksessa äiti myönsi keskustelun jälkeen, että hän ehkä tosiaan suhtautuu minuun eri tavalla, kuin vanhempiin sisaruksiini. Samoin, kuin minulla on erilainen suhtautuminen äitiin, kuin muilla. Murkkuiässä otin usein äidistä vastuuta, joten kun äiti yrittää nyt olla minulle äiti perinteisessä mielessä, niin kapinoin sitä vastaan, koska meidän suhteemme ei ole sellainen. Koska minä olin aikanaan enemmän vastuussa meidän kahden hengen tiimistämme (isä oli jatkuvasti työmatkojen takia poissa). Jotenkin siis tuntuu irrationaaliselta, että äiti, joka ei aikanaan puuttunut esim. itseni vahingoittamiseen tai yhtään mihinkään, yrittää nyt varoitella ja huolehtia.

No asia saatiin kuitenkin selvitetyksi. Ja sen miesasian suhteen, äiti sanoi, että hän vain tuntisi olonsa huojentuneemmaksi, kun minun ei tarvitsisi olla yksin. No jaa... yksinolo ei ole minulle ongelma, kun en koe olevani yksinäinen. Olisihan se mukavaa, jos olisi joku spesiaali elämässä, mutta ilmankin tulee toimeen.

Filantropiaa ja äiti angstia

Tein tänään jotain aika hassua. Eräs tuttavani, yksinhuoltaja äiti on asunut kämpässä, joka lievästi sanottuna on kelvoton. Sosiaalitoimisto yms. eivät kuitenkaan ole suostuneet tätä tunnustamaan ja nyt sitten, kun uusi, edullisempikin kämppä olisi löytynyt, niin sosiaalitoimisto veti vuokratakauksen viime metreillä pois. Viiden sentin silminnähtävä homekerros ei kuulema ollut riittävä todiste nykyisen asunnon kelvottomuudesta... No kaverilla oli hätä. Uuden asunnon vuokraaja oli säätiö, jolle piti olla henkilötakaajat tai rahana kaksinkertainen takuuvuokra. Kaverilla siis oli yhteen kertaan se takuuvuokra ja yksi takaaja. No sovittiin, että minä toimin takaajana. Takuuvuokra on minun tililläni ja saan siitä korot. Asiasta tehtiin luonnollisesti kirjallinen sopimus.

Sopimushan on minulle edullinen. Mikä minua ihmetyttää on se, ettei juuri kukaan tämän kaverini hyvistäkään ystävistä "uskaltanut ottaa riskiä". Siis mitä riskiä? No jokatapauksessa pohdin itsekin tätä asiaa viikon verran. Totesin, että kun minulla on kerran mahdollista auttaa mukavaa ihmistä, joka apua tarvitsee, niin miksi en sitä tekisi? Mieluummin näin, kuin niin, että syytäisin rahojani jollekin anonyymille avustusjärjestölle.

No filantropia loppuu sitten siihen, kun olen tekemisissä äidin kanssa. Jotenkin tuntuu, että se vartavasten haluaa pahoittaa minun mieltäni. Jopa siskoistani se, joka on tähän asi ollut sitä mieltä, että vika on minussa, huomasi asian. Hän sanoi, että äitu muuttuu heti kontrolloivammaksi ja aggressiivisemmaksi, kun minä olen paikalla. Kesällä, kun äiti oli sairaalassa ja nähtiin päivittäin, välit olivat jo hetken aikaa paremmassa kunnossa. Nyt on palattu keväiseen... Keväällähän äiti laukaisi legendaarisen kommenttinsa: "mutta silloinhan sinulla oli sentään mies". Viitaten siis narsistiseen, alkoholisoituneeseen ja väkivaltaiseen exääni. Joka siis on kuitenkin äidin mielestä parempi, kuin se, että minä olen yksin... Saapa sitä sitten ihmetellä, miksi kestin sitä paskaa kuusi vuotta. Antaahan päivittäinen turpiinsaanti, haukkuminen ja alistaminen huomattavasti enemmän "turvallisuutta", kuin yksin olo... Hyvä, että nykyisin kykenen äitini mielestä työni hoitamaan, kun ei ole sitä miestä... ja uuden asunnonkin kanssa äiti jaksaa olla hämmästynyt, kun en sitä pilannut, vaikka ei ollutkaan miestä katsomassa päältä.

Olisiko liikaa pyydetty, että äiti hyväksyisi minut sellaisena, kuin minä olen silloinkin, kun kaikki ei ole perseellään? Että äiti edes joskus olisi minusta ylpeä? Missä on itsenäinen äitini, joka ei isältä juuri tekemisiinsä lupia kysellyt? Miksi sellainen elämä sopi hänelle, mutta ei minulle? Miksi minun ihmisarvoni mitataan vain siinä, että minulla on kaksi epäonnistunutta avioliittoa?

Venkuloita

Tällä viikolla on tullut taas esiin asioita, joita on vaikea jakaa kenenkään kanssa. Kävin tuossa viikolla mutkin Helsingissä ja satuin samaan ratikkaan "alan miesten" kanssa. Liekkö olivat aamutuimaan yömajalta lähteet. Heitä taisi olla peräti viisi tai kuusi porukassa. Jutut keskittyivät linnareissuihin, väkivaltaan, kavereiden linnareissuihin... Jutuissa oli mukana huumoriakin. Tajusin yhtäkkiä tuntevani oloni tavattoman kotoisaksi. Ei tyhjän aikaista raavastelua, vaan asioiden toteamista. Tunsin oloni kotoisammaksi, kuin asemalla kahvilla istuessani.

Outoa sinällään, en juuri ole koskaan liikkunut itse sellaisten ihmisten seurassa ja perhetaustani on hyvin keskiluokkainen. Toisaalta taas äidin puolella sukua on joitain venkuloita ollut, joten liekkö siellä enon ja serkkujen muistot vaikuttavat. Ehkä enovainaan muiston takia pidän tatuoituja miehiä turvallisina :D

Mietin, että mitä olisi tapahtunut, jos olisin aikanaan kohdannut jonkun oikean kriminaalin, enkä vain sellaista, joka sattui vain hengaamaan niissä porukoissa (1. exä) tai wannabeetä (2. exä).

Viimeisimmän ihmissuhdevirityksen (kesti viikon =kahdet leffatreffit) kohdalla totesin, että vaikka toinen oli valmis hyväksymään tuon minun viimeisimmän elämäni (ko. henkilö tuntee exäni), niin jotenkin oli vaikeaa puhua kaukaisemmasta menneisyydestä. Siitä, että olen tuntenut aika epämääräisiä tyyppejä. Mahdollisen tulevan ihmissuhteen suurin ongelma on se, että toinen hyväksyisi minut kaikilla tasoilla. Tai hyväksyntä ei riitä, pitää kyetä kohtaamaan.

Viime aikoina olen käsitellyt ensimmäistä eroani ja isän kuolemaa. Kaksi minulle hyvin tärkeää ihmistä hylkäsi minut samoihin aikoihin. Ainakin nyt tajuan niin kokeneeni, vaikka pitkäänhän se kesti tunnustaa, että tosiasiassa ensimmäinen mieheni jätti minut, joka en ollut asiaan lainkaan valmistautunut, kunhan niihin aikoihin muuten kipuilin itseni ja suhteemme kanssa.

Viimeisimmän exän kohdalla on noussut esille pieniä, mutta isoja juttuja takaumina. Esimerkki: Tässä joku aika sitten minut määrättiin koulutuksessa samaan ryhmään kahden miehen kanssa. Kirjoitin ryhmäläisten nimet ylös. Iso juttu? Kotimatkalla tajusin, että entisessä elämässä olisin ollut siinä vaiheessa kauhuissani. Entä jos mies saa tietää, että olen ainoa nainen kolmen hengen ryhmässä? Jos hän olisi löytänyt muistiinpanon, niin en olisi sinä yönä saanut nukkua. Sitä h-alkuista sanaa olisin saanut kuulla. Aamulla olisin ollut ihan rikki
koulutuksessa ja pelännyt omaa varjoanikin. Viikonloppu olisi sitten mennyt ryypätessä miehen kanssa ja kuunnellessa solvauksia ja hyvin suurella todennäköisyydellä riita olisi mennyt fyysiseksikin, tavalla tai toisella. ("vittu, jos niille annoit, niin annat nyt h**ra mullekin").

Töissä minusta tuntuu hassulta, että työkaveri miettii ihan itse, että haluaako lähteä työporukan kanssa muutaman päivän reissulle. Kuulema tarvitsee kotona vain ilmoittaa... käsittämätöntä. Vaikka niinhän mekin teimme ensimmäisen mieheni kanssa. Miten muutama vuosi voi muuttaa ihmisen näin täysin?

Uusi alku (blogille)

Näyttää siltä, että sisällä on niin paljon jaettavaa, että on pakko jakaa kirjoittamista. En jaksa kelata läpi kaikkea, mitä viimeisen puolen vuoden aikana on tapahtunut, joten aloitetaan tästä hetkestä.

Kerroinko, että ostin kämpän (ahaa siis kerrataan kuitenkin)? No ostimpa kuitenkin. Kallis heräteostos, mutta kaippa se kannatti. Äidillä on edelleen syöpä, toinen rinta on leikattu, mutta parantuminen ei ole mahdollista. Viivytystaistelua käydään. Kunto on kuitenkin paljon parempi, kuin talvella.

Mitkä asiat sitten saavat kirjoittamaan? Takaumat. Se, että käsittelen nyt vasta ensimmäistä avioeroa ja isän kuolemaan. Eihän siitä olekaan kuin seittemän vuotta... Ja se, että joissain pienissä arkisissa jutuissa todellisuus lävähtää naamalle. Esimerkki. Tänään olin yhdellä kurssilla ja meidät jaettiin kolmen hengen ryhmiin. Minun ryhmässäni oli minä ja kaksi miestä. Kirjoitin ryhmäläisten nimet ylös. Tajusin sitten, mitä siitä olisi entisessä elämässä seurannut. Huutoa, huorittelua, yön valvotus, seuraava päivä kurssilla säikkynä zombiena. Helvetillinen viikonloppu ja tunne, että olen tehnyt jotain tosi pahaa.

Se, että olen tajunnut, että minussa on jotain pahasti pielessä. Pelkään tosi paljon satuttavani ihmistä, joka päästää minut liian lähelleen. Haluaisin tavata "jonkun mukavan", mutta kun tapaan sellaisen, niin kaivan siitä kyllä paskaa esiin. Keväällä oli yksi sellainen juttu, tosin oli siinä muutakin, miksi juttu ei olisi toiminut, mutta kuitenkin. Nyt olen käynyt kahdesti leffassa yhden ihan kivan pojan (40v) kanssa. Homma on yllättänyt minut. Ihanko oikeasti on olemassa miehiä, jotka eivät ole vonkaamassa heti sänkyyn? Tai puhumassa pervoja... Kädestäpitelyasteellekin siirtyminen on ottanut aikansa. Tosin (ongelman tekoa) en oikein tiedä, onko tuollainen ihan mun tyyliä... Tottunu vähän suorempaan toimintaan, minkä lisäksi pihtaavat miehet on aina olleet epäilyttäviä (=exä suhteen alussa). Toisaalta paskoja ne on ne toisenlaisetkin miehet, joten ihan sama.

Sit oon miettiny yhtä ystävyyssuhdetta, joka päätty vähän huonoissa merkeissä. Elikkä ilmeisesti olin sit ystäväkseni valinnu ihmisen, jonka kanssa arvot meni aika pahasti ristiin...

Ja sit on varmaan miljuuna asiaa, joita ei voi juuri jakaa muuten kenenkään kanssa. Vaikka se, kun mun vuoden takanen ihastus tuli vastaan ja mie punastuin kuin pikkutyttö. Paikkakin sattu oleen koulun käytävä.

Mut näissä merkeissä sit jatkan. Ei kirjuuttamis pakkoa, mutta jos ees kerran viikossa. Sillon kun on jotain ajankohtaista.

Masennusta

Lauantaina tapahtui jotain, joka löi mieleni maahan ihan totaalisesti. Tässä pari päivää olen yrittänyt asiaa käsitellä, mutta ei se nyt vain siitä tunnu paranevan. Kumma sinällään, sillä yleensä en jää sanattomaksi ja osaan jättää tyhmien ja ajattelemattomien ihmisten sanat omaan arvoonsa.

Siis viikonloppu meni hauskasti kavereiden kanssa vähän sellaisella festarimeiningillä, kun livemusiikkiakin oli kahtena iltana tarjolla. Lauantai iltana sitten keikalla huomasin erään miehen tarkkailevan itseäni. En ajatellut asiaa sen kummemmin, mutta ohi kävellessä katsoin takaisin. Keikkapaikalta jatkettiin kavereiden kanssa sitten toiseen paikkaan, jonne tämä tyyppi tuli myös. Siellä hän tuli sitten juttelemaan... Ihan alussa normaalit: "No mitäs tykkäsit keikasta", mutta sitten: "Kun minä ajattelin, että sinä olet tämmöinen samanlainen läski, kuin minäkin, eikä me muita saaha, niin voitaisko me olla yhessä." Raivo ja epäusko velloi mielessä. Olenhan minä aika pulska, mutta ei minulla ole koskaan ollut ongelmia komeiden/kauniiden kumppaneiden löytämisessä. Pyysin kaveriani hätistelemään miehen pois, kun en itse kyennyt sanomaan mitään.

Samassa lauseessa oli yhtä aikaa itsesääliä ja solvausta. Pahimmalta tuntui se, että mies tuntui olevan ihan tosissaan. Totaali lukko oli melkoisen rankka ja edelleen on aika paskat fiilikset. Itse en ole koskaan miettinyt tai ajatellut kategorioida ihmisia priimoihin ja sekundoihin painon takia. Oma paino on toki välillä vähän herkkä paikka, mutta muut ihmiset olen aina ottanut ihmisinä ja ihastunutkin olen aika monen kokoisiin tyyppeihin.

Tietoisella tasolla TIEDÄN että minullakin olisi nytkin useampiakin hoikkia ja hyvännäköisiä ihailijoita, jotka nyt eivät vain minua jostain syystä kiinnosta. Molemmat mieheni ovat olleet kohtuullisen hyvännököisiä. Miksi siis tuo jäi vaivaamaan ja iski navan alle.

No ensinnäkin, jos aviomiehiä tai vanhempia ei lasketa, niin en ole koskaan kuullut mitään negatiivista ulkonäöstäni. Heilläkin kommentit liittyivät painoon, ei mihinkään muuhun. Vanhemmilla ja etenkin äidillä vieläpä vain painon terveydelliseen, ei ulkonäölliseen aspektiin. Toisella aviomiehellä taas oli muutenkin tapana haukkua ja tehdä kaikkea muutakin, joten se mitä hän sanoi meni kyllä niin överiksi, ettei siitä jaksanut välittää.

Ehkä kyse olikin siitä, että olen tottunut kuulemaan negatiivisia kommentteja ulkonäöstäni vain lähimmiltä ihmisiltä? Hmm... ehkä ei kuitenkaan. Pikemminkin siitä että olen vähitellen alkanut saada itsetuntoni kohdilleen. Heti edellisen suhteen päättymisen jälkeen onnistuin jäsentämään itsetuntoani osin keinotekoisella sparraamisella. Nyt sitten kun ensin olin kutakuinkin saanut homman pakettiin ja sitten vielä alku vuodesta kaikki taas notkahti ja nyt kun olisi ollut taas suunta ylöspäin, sattui jotain tuollaista.

Tai sitten asialla on vanha tunteiden pakoilija. Tuollaisesta pikkuloukkauksesta johtuvaa masennusta on helpompi käsitellä, kuin isompia asioita. Kuten vaikka nyt äidin sairautta ja siihen liittyviä syyllisyyden tunteita.

Paljon pohdittavaa. Eikä tähän auta kaverini lausuma: "Sinä voit aina laihduttaa, se pysyy aina ääliönä". Tuo ei ole ratkaisu. Miksi se, että minä olen minä ja näytän minulta muka tekee minusta sekundaa? Liian kilttinä ihmisenä en itse edes kyennyt tyypille mitään sanomaan, kun hän tuntui jo valmiiksi olevan masentunut ja alistunut. Mutta sillä asenteella en kyllä yhtään ihmettele, että hän on JOUTUNUT olemaan yksin. Itse taas nykyisin SAAN olla yksin.

Hyvä ja paha menneisyys

Tällä viikolla sattui tapaus, joka jäi vaivaamaan mieltä. Sinällään ei mitään kummallista, mutta kertoo paljon siitä, kuinka tosiaankin nämä elämäni ovat erillisiä. Kävin asioimassa entisessä työpaikassani nykyiseen työhän liittyvän yhteistyökuvion takia ja sinne oli tullut uusi työntekijä. Tyyppi näytti hatarasti tutulta, mutta kuittasin sen sitten, että enhän minä tuollaista tyyppiä tunne. No, hetkenpäästä meidät esiteltiin ja hän totesi, "no, olenhan minä teillä käynytkin". Sydän jätti pari lyöntiä väliin... Ajatus, että mahdollisesti joutuisin jossain vaiheessa tekemään töitä tyypin kanssa, joka on nähnyt yhtään mitään minun ja viimeisimmän exäni elämästä oli hyytävä. Aivot saivat kuitenkin tunteen kiinni ja esittelijän mainitsema kaupunki kilisitti kelloja... Niin SIELLÄ... siis hän oli käynyt minun ja exä1: luona. Helpotus oli käsin kosketeltava.

Miksi tämä sitten sai minut hetkeksi pois tolaltani. Ensinnäkin se, että tajusin, kuinka paljon häpeän kolmannen elämäni kuutta vuotta. Hävettää tunnustaa, että on elänyt sellaista elämää. Hassua, ei siinä elämässä silloin ollut mitään vikaa. Toinen seikka oli se, kuinka äärimmäisen kaukaiselta aika ensimmäisen miehen kanssa vietetty aika tuntui. Tosiaan, kuin eri elämästä, eri ihmisen elämästä. Tajusin myös, kuinka paljon asioita olen unohtanut. Kuusi vuotta helvettiä vei muistoja paitsi siitä ajasta, niin se söi myös muistoja aikaisemmasta elämästä.

Miltä tuo kaikki tuntuu? Itse asiassa aika pelottavalta. Elämässäni on nyt kuusi vuotta, jotka mieluiten leikkaisin pois. Minä, joka olen aina ollut niin ylpeä siitä, etten kadu mitää mitä teen. Opinhan minä tietenkin niistä vuosista jotain. Otin oppimaan turpiin ja hillitsemään itseni. Lopulta opin myös lähtemään. Hyvä minä! Toivottavasti jonain päivänä opin kääntämään häpeän ja nöyryytyksen voimavaraksi.

Hello world!

Tämä on Reflectionin neljäs elämä. Tervetuloa seuraamaan sitä.

Reflection oli suloinen pieni tyttö, joka ei oikeastaan osannut olla muuta, kuin onnellinen. Ensimmäisen elämänsä hän eli onnellisena vanhempiensa kanssa. Aina kaikki ei ollut helppoa, mutta Reflection vain oli onnellinen. Reflectionin lapsuus oli pitkä, teineilyyn tai aikuisuuteen ei ollut mitään hoppua. Murrosiän pienet ihastukset ja sydänsurutkin olivat varsin kevyitä. Ensimmäinen elämä loppui, kun Reflection muutti kotoa pois ja lähti opiskelemaan.

Reflectionin toinen elämä sisälsi opiskelua ja epämääräisiä miehiä, joista kenenkään kanssa hän ei seurustellut. Pian kuitenkin 20 vuotiaana Reflection kohtasi elämänmies numero 1:n. Opiskelu, työ ja elämä miehen rinnalla täyttivät melkein kymmenen vuotta Reflectionin elämästä. Toisessa elämässään Reflection koki välillä masennusta ja riittämättömyyttä. Hän kuitenkin pärjäsi hyvin ja loi itselleen hyvän uran ja siinä sivussa laittoi miehensäkin hyvän uran alkuun. Toinen elämä loppui uranvaihtoon, uusien opintojen aloitukseen, eroon elämänmies nro 1:stä ja isän kuolemaan.

Reflectionin elämä oli tyhjänpäällä, avioliitto oli karilla, isä kuollut, uudet opinnot alussa ja takana kaikin puolin loistava tulevaisuus. Siihen saumaan sitten iski "elämänmies" nro 2. Tässä miehessä tuntui olevan intohimoa ja seikkailua ja Reflection heittäytyi täysillä mukaan. Kolmas elämä alkoi. Suhde eteni ja pian Reflection asui miehen kanssa. Vähitellen paljastui, että tämä mies oli kaikkea muuta, kuin miltä alussa oli näyttänyt. Suhdetta leimasi alkoholi, mustasukkaisuus ja henkinen ja fyysinen väkivalta. Reflection löysi murtumisrajansa ja häpesi itseään. Satunnaiset toivonkipinät vain pahensivat synkkyyttä.

Vuosi sitten Reflection kiskoi itsensä irti suhteesta ja aloitti neljännen elämänsä. Tämä blogi on tarina Reflectionin neljännestä elämästä. Siitä kuinka koko aikuisen ikänsä jonkin toisen kanssa elänyt ihminen sopeutuu sinkkuiluun, jatkuvasta onnesta, joka on seurausta siitä, kun viimein tajusi nousta paskalammikosta ja puhdistautua. Tämä on kertomus myös satunnaisista takaumista ja menneisyyden arvista.

Tervetuloa mukaan!