21 päivää ilman viinaa. Hassua miten se on muille ihmisille isompi ongelma, kuin itselleni. On jopa ihmisiä, jotka tuntuvat ottavan se henkiökohtaisena loukkauksena. Kahdella keikalla olen käynyt musiikkia kuuntelemassa ja yhdet ilmaisen ruuan ja juoman bileet käyty ja yhde illanistujaiset kaveriporukassa.
Isä sanoi aikanaan, että silloin kannattaa huolestua, kun alkaa odottamaan niitä tilaisuuksia, joissa viinaa saa nauttia. No empä juuri ole odottanut, enkä juuri odota lokakuun loppuakaan. Pikemminkin ajattelen, että jatketaan tätä projektia "toistaiseksi" Jospa tuohon viinan juontiinkin tulisi se sama periaate, joka on nyt iskostunut syömisiin. Elikkä ei ole pakko. Ei ole pakko, jos ei maistu.
Kävin taas alkuviikosta pitkästä aikaa "keskustelemassa". Tajusin sen, kuinka paljon olen antanut toisten ihmisten ohjailla elämääni ja määritellä sen mitä minä olen. Tajusin myös, että alitajuisesti myös haen sellaisia ihmisiä. On helpompaa olla sitä, mitä muut haluavat, kun silloin ei tarvitse kantaa itsellä vastuuta, eikä kohdata itse itseään. On helpompaa olla kiva ja kiltti. Liian helposti kysyn muilta mitä pitäisi olla ja mitä tehdä.
Juomattomuus on ehdottomasti ollut hyvä juttu. Jotenkin sitä on saanut perspektiiviä asioihin. Kuntoilu on maistunut ja painokin on vähän päässyt tippumaan. Juomattomuus on myös eron tekemistä menneeseen. Tällä viikolla olenkin pohtinut sitä, kuinka paljon tähän raittiiseen lokakuuhun on vaikuttanut se, että näin exääni silloin kuun vaihteessa. Kuinka paljon juttuhetket äidin kanssa ja kuinka paljon yksinkertaisesti viime aikojen kapinamieli, jolla haluan kyseenalaistaa kaikkia ympärillä olevia näkymättömiä normeja.
Mutta tuosta kapinamielialasta toiste. Nyt taidan painella nukkumaan ja aamulla juhlistaa alkavaa lomaviikkoa aamusaunalla ja aamiaisella jossain kivassa kahvilassa.
perjantai 22. lokakuuta 2010
tiistai 12. lokakuuta 2010
Ylös ja alas...
Saatu tunnustus lämmittää mieltä ja kannustaa kirjoittamaan. Toki olisin tänään muutenkin kirjoittanut.
Päätin taas vaihteeksi aloittaa alkoholittoman kauden. Elikkä raitis lokakuu on meneillään. Voisi kai sanoa, että meni vähän turhan lujaa. Mitään "kummempaa" ei sattunut, tulipahan vaan viikon aikana vedettyä kolmet kännit, joista kahden lopputulemana meni muisti. Kolmas ilta taas päätyi siihen, että pelastin yhden sammuneen ressukan (jotain hyötyä salilla käymisestä, kun jaksaa kanniskella tielle sammuneita nuoria miehiä pientareelle).
Viime aikoina olen käynyt erään ystäväni kanssa kovastikin keskusteluita siitä, onko minulla alkoholiongelma vai ei. Ystävä ei ota kantaa, mutta osoittaa vain asioita, joiden perusteella minulla pitäisi itselläni jotain huomata. Exän kanssa olo muutti suhteeni alkoholiin vähintäänkin kompleksiseksi. Tarkkailen juomisiani ja suhtautumistani viinaan ja humalaisiin ihmisiin. Välillä kaipaan aikaa, jolloin ensimmäisenä aamulla työnnettiin nokan alle kuppi viskillä terästettyä kahvia. Paskaahan se aika oli, mutta onneksi oli turrutinta tarjolla.
Äiti kertoi juoneensa turruttaakseen pahaa oloaan. Ymmärrän kyllä. Pienessä kirkonkylässä juorut olivat ikäviä ja muualta tulleena äiti oli helppo kohde. Varsinkin, kun isä oli koko ajan reissussa, mikä oli tietenkin hyvä juorun aihe sekin. Nyt on ollut itselläni jonkin aikaa pahaolo. Liekkö se viikonloppu, kun olin mökillä ja juttelin äidin kanssa sen laukassu. Vai se, että seuraava viikko oli sitä, että stressasin erään kaverin vierailusta. Kyseinen ihminen, kun onnistui muuttamaan hauskan tapaamisen melkoiseksi ongelmaksi, jo ennen kuin edes tuli. Nyt sitten huomaan, että tavallaan tähän pahaan oloon olisi helppo ottaa lasillinen tai pari... ja siksi en ota. Talvella tuli ihan nokko turrutettuia pahaaoloa, kun äiti oli sairaalassa. Ei paljoa, mutta joka ilta sairaalan jälkeen vähän.
Elämä tuntuu turhalta ja turhauttavalta. Liikunta on onneksi tervehdyttävä addiktio ja paskaa oloa voi aina välillä paeta salille. Kunto-ohjaaja kehui minua "voimallisesti lahjakkaaksi", joten ehkä musta sit tulee sellainen muskellimimmi, jos tätä rataa jatkuu :D
Jotain virikettä ja piristystä tähän elämään pitäisi saada. Kuten olen joskus todennut, niin olen ihminen, joka ratkoo kaaosta kaaoksella ja nyt on ollut jo jonkin aikaa tyyntä... Tai ei tyyntä, mutta kuitenkin. Isoista aalloista on selvitty säikähdyksellä. Kuten siitä, että viimeisin deittini onkin yllättäen nyt exän bestis... Ja exän näkemisestä, joka ei kuitenkaan suistanut minua pois tolaltani.
Mutta pitänee tässä katsella tämä lokakuu, että miltä asiat alkaa näyttämään. Joko tämä on vain sellaista normaalia ohi menevää alavirettä tai sitten joudun oikeasti miettimään pitäisikö sittenkin hankkia jotain ulkopuolista apua.
Päätin taas vaihteeksi aloittaa alkoholittoman kauden. Elikkä raitis lokakuu on meneillään. Voisi kai sanoa, että meni vähän turhan lujaa. Mitään "kummempaa" ei sattunut, tulipahan vaan viikon aikana vedettyä kolmet kännit, joista kahden lopputulemana meni muisti. Kolmas ilta taas päätyi siihen, että pelastin yhden sammuneen ressukan (jotain hyötyä salilla käymisestä, kun jaksaa kanniskella tielle sammuneita nuoria miehiä pientareelle).
Viime aikoina olen käynyt erään ystäväni kanssa kovastikin keskusteluita siitä, onko minulla alkoholiongelma vai ei. Ystävä ei ota kantaa, mutta osoittaa vain asioita, joiden perusteella minulla pitäisi itselläni jotain huomata. Exän kanssa olo muutti suhteeni alkoholiin vähintäänkin kompleksiseksi. Tarkkailen juomisiani ja suhtautumistani viinaan ja humalaisiin ihmisiin. Välillä kaipaan aikaa, jolloin ensimmäisenä aamulla työnnettiin nokan alle kuppi viskillä terästettyä kahvia. Paskaahan se aika oli, mutta onneksi oli turrutinta tarjolla.
Äiti kertoi juoneensa turruttaakseen pahaa oloaan. Ymmärrän kyllä. Pienessä kirkonkylässä juorut olivat ikäviä ja muualta tulleena äiti oli helppo kohde. Varsinkin, kun isä oli koko ajan reissussa, mikä oli tietenkin hyvä juorun aihe sekin. Nyt on ollut itselläni jonkin aikaa pahaolo. Liekkö se viikonloppu, kun olin mökillä ja juttelin äidin kanssa sen laukassu. Vai se, että seuraava viikko oli sitä, että stressasin erään kaverin vierailusta. Kyseinen ihminen, kun onnistui muuttamaan hauskan tapaamisen melkoiseksi ongelmaksi, jo ennen kuin edes tuli. Nyt sitten huomaan, että tavallaan tähän pahaan oloon olisi helppo ottaa lasillinen tai pari... ja siksi en ota. Talvella tuli ihan nokko turrutettuia pahaaoloa, kun äiti oli sairaalassa. Ei paljoa, mutta joka ilta sairaalan jälkeen vähän.
Elämä tuntuu turhalta ja turhauttavalta. Liikunta on onneksi tervehdyttävä addiktio ja paskaa oloa voi aina välillä paeta salille. Kunto-ohjaaja kehui minua "voimallisesti lahjakkaaksi", joten ehkä musta sit tulee sellainen muskellimimmi, jos tätä rataa jatkuu :D
Jotain virikettä ja piristystä tähän elämään pitäisi saada. Kuten olen joskus todennut, niin olen ihminen, joka ratkoo kaaosta kaaoksella ja nyt on ollut jo jonkin aikaa tyyntä... Tai ei tyyntä, mutta kuitenkin. Isoista aalloista on selvitty säikähdyksellä. Kuten siitä, että viimeisin deittini onkin yllättäen nyt exän bestis... Ja exän näkemisestä, joka ei kuitenkaan suistanut minua pois tolaltani.
Mutta pitänee tässä katsella tämä lokakuu, että miltä asiat alkaa näyttämään. Joko tämä on vain sellaista normaalia ohi menevää alavirettä tai sitten joudun oikeasti miettimään pitäisikö sittenkin hankkia jotain ulkopuolista apua.
Muistaminen
Kiitos Visual(r)
Hieno muistaminen :)
Siis seitsemän asiaa itsestäni, jotka palkinnon saajan tulee kertoa itsestään:
1. Tahtoisin väillä irrottautua itsetutkiskelusta
2. Kauneus kaikissa muodoissaan on minulle tärkeää ja oikeassa valossa rumakin voi olla kaunista.
3. Periaatteellisella tasolla uskon ihmisten hyvyyteen. Käytännön tasolla en.
4. Ihmismielen synkkä puoli kiehtoo minua.
5. Rakastan eläimiä, mutta allergioiden takia en voi saada lemmikkiä.
6. Olin 8-vuotias, kun tajusin ihmisen kuolevaisuuden.
7. Puhun itsestäni niin paljon, että minua on helppo pitää avoimena, en kuitenkaan koe olevani sitä.
Sitä kenelle laitan tätä eteenpäin saa odottaa jonkun aikaa, sillä asiaa pitää miettiä.
Hieno muistaminen :)
Siis seitsemän asiaa itsestäni, jotka palkinnon saajan tulee kertoa itsestään:
1. Tahtoisin väillä irrottautua itsetutkiskelusta
2. Kauneus kaikissa muodoissaan on minulle tärkeää ja oikeassa valossa rumakin voi olla kaunista.
3. Periaatteellisella tasolla uskon ihmisten hyvyyteen. Käytännön tasolla en.
4. Ihmismielen synkkä puoli kiehtoo minua.
5. Rakastan eläimiä, mutta allergioiden takia en voi saada lemmikkiä.
6. Olin 8-vuotias, kun tajusin ihmisen kuolevaisuuden.
7. Puhun itsestäni niin paljon, että minua on helppo pitää avoimena, en kuitenkaan koe olevani sitä.
Sitä kenelle laitan tätä eteenpäin saa odottaa jonkun aikaa, sillä asiaa pitää miettiä.
lauantai 2. lokakuuta 2010
Äiti
Tämä asia on muhinut päässä jo viikon. Siis edellisen kirjoituksen jälkeen tartuin härkää sarvista ja juttelin äidin kanssa. Juteltiin äidin masennuskaudesta, joka osui sopivasti omaan murrosikääni. Kuten olen tainnut täälläkin mainostaa, olen aina ajatellut, että lapsuuteni on ollut onnellinen. Nooh... koskaan ei ole liian myöhäistä kaivaa luurankoja esiin. Äiti mm. kertoi olleensa valtaosan minun lapsuuttani pienessä pöhnässä... siis minun äitini, josta en ikinä kuvitellut, että hän olisi koskaan juonut... Murkkuiässä taas istuttiin autossa "tarkistelemassa", että kaikki on niin kuin pitääkin. Isä siellä missä on sanonut olevansa, siskot kodeissaan yms.
Toisaalta äidin masennus selittää sen, että murrosiässä minulla oli pahoja pelkokohtauksia. Taisin olla jo 18 ennen kuin kykenin nukkumaan joka yö yksin omassa huoneessa. Ensimmäisen kerran äiti sanoi, että oli silloin ollut huolissaan ja harkinnut minun viemistäni hoitoon. Isä oli kuitenkin sanonut, että antaa olla. Nukuin siis vanhempien makuuhuoneessa sohvalla. Onneksi ko. makuuhuone oli iso, melkein pienen yksiön kokoinen, joten se oli mahdollista.
Isä usein neuvoikin minua pelkojen käsittelyssä ja niistä neuvoista on apua edelleenkin. Nykyisin en pelkää juuri mitään. Vanhempien ymmärtävä suhtautuminen antoi minulle sen turvallisuuden tunteen, joka leimasi lapsuuttani ja nuoruuttani kaikesta huolimatta. Sen aikaisissa systeemeissä pikkupaikkakunnan lapsipsykiatrian käsiin joutuminen olisi saattanut sekoittaa minut lopullisesti. MISTÄ tuli mieleen, juuri nyt se, että n. 8 vuotiaana ramppasin reumaepäilyiden takia lääkärissä. Juuri nyt tuli mieleen, että olisiko sekin ollut lopulta ÄIDIN masennuksen oireita. En nimittäin muista olleeni erityisen kipeä.
No jokatapauksessa äiti myönsi keskustelun jälkeen, että hän ehkä tosiaan suhtautuu minuun eri tavalla, kuin vanhempiin sisaruksiini. Samoin, kuin minulla on erilainen suhtautuminen äitiin, kuin muilla. Murkkuiässä otin usein äidistä vastuuta, joten kun äiti yrittää nyt olla minulle äiti perinteisessä mielessä, niin kapinoin sitä vastaan, koska meidän suhteemme ei ole sellainen. Koska minä olin aikanaan enemmän vastuussa meidän kahden hengen tiimistämme (isä oli jatkuvasti työmatkojen takia poissa). Jotenkin siis tuntuu irrationaaliselta, että äiti, joka ei aikanaan puuttunut esim. itseni vahingoittamiseen tai yhtään mihinkään, yrittää nyt varoitella ja huolehtia.
No asia saatiin kuitenkin selvitetyksi. Ja sen miesasian suhteen, äiti sanoi, että hän vain tuntisi olonsa huojentuneemmaksi, kun minun ei tarvitsisi olla yksin. No jaa... yksinolo ei ole minulle ongelma, kun en koe olevani yksinäinen. Olisihan se mukavaa, jos olisi joku spesiaali elämässä, mutta ilmankin tulee toimeen.
Toisaalta äidin masennus selittää sen, että murrosiässä minulla oli pahoja pelkokohtauksia. Taisin olla jo 18 ennen kuin kykenin nukkumaan joka yö yksin omassa huoneessa. Ensimmäisen kerran äiti sanoi, että oli silloin ollut huolissaan ja harkinnut minun viemistäni hoitoon. Isä oli kuitenkin sanonut, että antaa olla. Nukuin siis vanhempien makuuhuoneessa sohvalla. Onneksi ko. makuuhuone oli iso, melkein pienen yksiön kokoinen, joten se oli mahdollista.
Isä usein neuvoikin minua pelkojen käsittelyssä ja niistä neuvoista on apua edelleenkin. Nykyisin en pelkää juuri mitään. Vanhempien ymmärtävä suhtautuminen antoi minulle sen turvallisuuden tunteen, joka leimasi lapsuuttani ja nuoruuttani kaikesta huolimatta. Sen aikaisissa systeemeissä pikkupaikkakunnan lapsipsykiatrian käsiin joutuminen olisi saattanut sekoittaa minut lopullisesti. MISTÄ tuli mieleen, juuri nyt se, että n. 8 vuotiaana ramppasin reumaepäilyiden takia lääkärissä. Juuri nyt tuli mieleen, että olisiko sekin ollut lopulta ÄIDIN masennuksen oireita. En nimittäin muista olleeni erityisen kipeä.
No jokatapauksessa äiti myönsi keskustelun jälkeen, että hän ehkä tosiaan suhtautuu minuun eri tavalla, kuin vanhempiin sisaruksiini. Samoin, kuin minulla on erilainen suhtautuminen äitiin, kuin muilla. Murkkuiässä otin usein äidistä vastuuta, joten kun äiti yrittää nyt olla minulle äiti perinteisessä mielessä, niin kapinoin sitä vastaan, koska meidän suhteemme ei ole sellainen. Koska minä olin aikanaan enemmän vastuussa meidän kahden hengen tiimistämme (isä oli jatkuvasti työmatkojen takia poissa). Jotenkin siis tuntuu irrationaaliselta, että äiti, joka ei aikanaan puuttunut esim. itseni vahingoittamiseen tai yhtään mihinkään, yrittää nyt varoitella ja huolehtia.
No asia saatiin kuitenkin selvitetyksi. Ja sen miesasian suhteen, äiti sanoi, että hän vain tuntisi olonsa huojentuneemmaksi, kun minun ei tarvitsisi olla yksin. No jaa... yksinolo ei ole minulle ongelma, kun en koe olevani yksinäinen. Olisihan se mukavaa, jos olisi joku spesiaali elämässä, mutta ilmankin tulee toimeen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)