Sattuneesta syystä pengoin tänään vanhoja kuvia. Siivosin niistä pois exän kuvia ja sellaisia "en edes muista mikä bändi" keikkafotoja. Siis tämän jälkimmäisen exän kuvia. Ensimmäisestä ei juuri ole kuvia, kiitos sen toisen, joka ne hävitytti. Fiksusti kuitenkin jätin kuvia. Oma histosia on kuitenkin hyvä mustaa. Yllätyksiäkin löytyi. Löytyi mm. kuva ensirakkaudestani ja minusta jostain vuodelta 90. Sitten löytyi päiväkirjoja.
Lueskelin vanhoja päiväkirjoja mm. eron tienoilta ja edellisen eron ajalta. Lainaus päiväkirjasta 16.5.03 "Miehet ovat kertakäyttötavaraa, sekä fyysisesti, että psyykkisesti. Harva mies kiehtoo älyllisesti hetkeä pidempään. Sksi ehkä olin xxx kanssa niin pitkään." Tylyä tekstiä... Samassa kirjoituksessa kerroin olevani menossa tapaamaan miestä, josta tuli exä nro 2. Miksikö? Menin tapaamaan siksi, että ko tyyppi oli siinä porukassa, jossa liikuin aika tavoiteltu ja koska tykkään haasteista olin päättänyt, että nappaan sen siitä muiden edestä. No sain mitä halusin. Sain hänet myös rakastumaan itseeni, vaikka minulla ei ollut ajatuksena rakastua häneen, enkä oikeastaan rakastunutkaan. Jäin oman näppäryyteni nalkkiin. Ihastuin hänen ihailuunsa ja "rakkauteensa", joka ilmeni mm. mustasukkaisuutena. Ihastuin siihen mitä teimme yhdessä. Pahuuden pyörre imaisi mukaansa.
Mitä sittemmin tapahtui? Paljon... Samassa päiväkirjassa on muuten useita epätoivoisia merkintöjä sitten yhdessäolon ajalta. Veritahraisia hätätilatestamentteja. Viitauksia asioihin, joista en tuolloin kyennyt kirjoittamaan, enkä ehkä vieläkään. On vaikeaa tunnustaa kaikkea sitä, mitä on tehnyt ja kokenut. Päiväkirjan alussa olevat merkinnät ovat minulle merkityksellisiä. Käsittelen niissä maailmankatsomustani, uskonnollisia näkemyksiäni ja minäkuvaani. Loppuakohden olen hukannut sen kaiken uudelleen. Siinä missä alun kirjoittaja on vahva itseellinen nainen, joka saa mitä tahtoo, lopussa kirjoittaja on masentunut. Olin varannut lääkäriajan masennuksen ja ahdistuksen takia, mutta en halunnut puhua asioistani lääkärille, joten olin valittanut vain astmaa.
Päiväkirjasta huomasin halun kokea vielä jotain "rankempaa", kun ei ollut elämässä rakkautta, niin piti kokea "jotain" ja se "jokin" olikin sitten melkoista. Joskus kauan sitten naureskelin, kun kuulin puolitutista venkuloista, jotka tekivät murtokeikan, vain, ettei elämä olisi "keskiluokkaista hevonpaskaa". Eipä ne omat touhut juuri fiksummilta vaikuttaneet. Näin jälkikäteen tuntuu ihan hullulta sanoa, mutta päiväkirjojen perusteella olen ollut hyvin tietoinen siitä valinnasta, minkä tein. Olin varmaan edellisen eron ja isäni kuoleman jälkeen aika sekaisin. Kun en oikein tuntenut mitään, niin ihastuin ihmiseen, joka näytti tuntevan jotain ja sai minut tuntemaan raivoa ja vihaa. Keikkien typerien juttujen kautta tunsin olevani elossa.
Miten nyt? Olen oppinut nauttimaan pienistä tunteista. En enää kaipaa niitä suuria. Vähän sama, kuin vuosia viinaa kiskottuaan ja sen lopetettuaan on oppinut erottamaan veden ja veden maun toisistaan. Pienet vivahteet tekevät elämästä kaunista. Minä en halua enää hukata itseäni. Siksi varmastikin olen edelleen varovainen noissa uusissa jutuissa. Ehkä tässä on annettava vielä itselle aikaa parantua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti