Kuolemaakin pahempi?

Tämä kirjoitus on muhinut mielessäni jo pitkään ja nyt sitten tartun toimeen. En tiedä onko tämä ajatus valmis vai ei, mutta haluan sen nyt kuitenkin kirjoittaa pois.

Minua on pidemmän aikaa rieponut raiskauksiin ja seksuaaliseen hyväksikäyttöön liittyvä keskustelu. Yhä edelleen raiskaus on "kuolemaa pahempi" kohtalo. Annetaan ymmärtää, että uhri ei voi selvitä henkisesti ehjänä, vähintäänkin hänestä tulee "likainen".

Minä en halua vähätellä raiskausta väkivalta rikoksena. Se on rikos ja se on pahimman laatuista väkivaltaa. MUTTA se on kuitenkin vain fyysistä väkivaltaa, josta on mahdollista selvitä. Ja useimmat itseasiassa selviävätkin. Raiskaus on varmasti vielä paljon yleisempi rikos, mitä tilastot antavat ymmärtää. Sukupuoliseen kanssakäymiseen pakottamisen raja on kuitenkin häilyvä. Harva raiskaus tehdään puukko kurkulla. Uhri ei tee ilmoitusta, koska ei halua leimaantua. On helpompaa ajatella, että ne jatkot meni nyt vaan vähän pieleen tai että vaikka nyt ei huvittanu oman kumppanin kanssa, niin olkoon nyt tämän kerran, kuin ottaa itseensä polttomerkki "RAISKATTU!"

Miksi sitten yksi väkivallan muoto on "pyhitetty"? Kysehän on edelleen epätasa-arvosta. Ajatuksesta, että nainen voidaan "pilata". Raiskattu nainen on "pilattu". Kenen silmissä? Miesten? Omissa silmissään? Mitä muuta se on, kuin taas yhdenlaista vallankäyttöä? Uhri alistetaan vielä uudelleen. Sen sijaan, että hän olisi vain väkivallan uhri, hänestä tulee "pilattu nainen", pysyvästi seksuaalisesti traumatisoitunut, jonka pitäisi olla onnellinen, jos joskus vielä kykenee minkään laiseen ihmissuhteeseen.

Auttajat tekevät asiasta vielä pahemman. Ihan sama, vaikka olisit saanut puukosta, hiilihangosta tai sinut olisi poltettu, mutta jos sinut on esim. henkisesti painostamalla pakotettu seksiin, niin se on "paljon pahempi". Onhan se kuolemaakin pahempi kohtalo. Itse olen sen polven naisia, jotka ovat lukeneet kirjoista, kuinka "viimeinen luoti" säästettiin vaimolle/tyttärelle/naiselle, jotta hän ei vihollisen käsissä joutuisi kuolemaa pahemman kohtalon uhriksi. Oli tarinoita, joissa nainen mieluummin tappoi itsensä, kuin joutui raiskatuksi ja tarinoita, joissa naista syyllistettiin, kun ei ollut tappanut itseään, vaan antautunut raiskatuksi.

Antapaaka, kun kerron teille salaisuuden. Raiskaus ei ole kuolemaa pahempi kohtalo. Ei edes itselle läheisen ihmisen väkivaltaisesti tekemä raiskaus. Siitä voi toipua, sen takia ei tarvitse traumatisoitua pysyvästi. Jos traumatisoituu, niin traumatisoituu, siitäkin saattaa saada traumoja, että saa kotonaan nyrkistä naamaan. Jatkuvasta haukkumisesta ja henkisestä väkivallasta voi traumatisoitua, jatkuvasta luottamuksen pettämisestä voi traumatisoitua. Voi olla traumatisoitumatta. Voi kyetä käsittelemään asiat ja jatkamaan elämistä. Voi joutua käymään läpi pitkiä terapioita. Mutta HEI!!!! mikään näistä ei ole kuolemaa pahempi kohtalo. MIKÄÄN ei ole kuolemaa pahempi kohtalo.

Elämä on ihana ja ainutkertainen. Yhden tapauksen tai edes useamman vuoden kestäneen alistamisen ei TARVITSE pilata kenenkään loppu elämää. Mikä on tapahtunut, on tapahtunut, sitä ei tarvitse hyväksyä. Mutta mikään tapahtunut ei sellaisenaa pilaa ketään ihmistä. Uhri voi selvitä tai olla selviämättä, mutta ihmisenä uhri ei ole pilalla. Ihmisenä hän on edelleen hyvä, täydellinen ja ainutkertainen olento, joka voi luoda oman elämänsä uudelleen.

Jospa laskettaisiin raiskaus sieltä jalustalta. Väkivaltaa, mitä väkivaltaa, mutta siltikin "vain" väkivaltaa. Ei sen suurempaa, eikä pienempää, ei pyhempää, eikä pahempaa.

Läskistä ja miehistä

Paino on laskenut "vaikeasta" "merkittävään" ylipainoon. Kyllä väite, että painolla ole väliä ja  "miehethän tykkää vähän pullukoista naisista", niin ihan paskapuhetta. Tai joo, mutta paino sanalla VÄHÄN. -10 kiloa tarkoittaa sitä, että äijän kuvatuksia alkaa olla haitaksi asti. Pupunen, laittelee reissuun viestejä "oohan kunnolla" ja rientää vastaan lentokentälle. Juhannushellu laittelee viestiä, samaten pohjoisen tuttavuus. Tänään kävin kahvilla vielä kaverin kaverin kanssa ja sieltäkin tuli jatkotreffiehdotusta, että jos seuraavalla kerralla mentäisiin vaikka syömään.

Kyllä ylipaino ON ollut minulle tarpeellinen. Kun olen halunnut pitää miehet poissa elämästä, niin yli satakiloisuus on ollut hyvä konsti (tosin paria kauempana asuvaa tapausta sekään ei estänyt). Nyt hieman hoikempana rumimpia saa hätistellä tiehensä. Onneksi nyt tuntuu siltä, että olen valmis tähän tilanteeseen ja jopa nautin saamastani huomiosta. Saa vaan nähdä onnistunko jotenkin sotkemaan asiat. Toisaalta, kun just nyt ei tuo sitoutuminen hirveästi houkuttele, niin tapaillaan menemään ja katotaan eteneekö joku asiat kenenkään kanssa mihinkään.

Ihmettelen vaan, missä helvetissä nuo sitoutumishalukkaat mukavat miehet olivat avioliittojen välissä? Miksi silloin piti eksyä eksä kakkosen kaltaisen kusipään seuraan? Olin silloinkin kuitenkin aika hyvässä kuosissa ja ihan saamarin kaunis, kun vanhoja kuvia kattoo. Eipä sillä, vaikka kuusi vuotta elinkin jonkinasteisessa helvetissä, niin en siltikään vaihtaisi sitä pois (niin se neljä vuotta on tehnyt tehtävänsä). Tuo aika toi minulle hyviä ystäviä ja se ja ero näyttivät, ketkä todella ovat ystäviäni. Sen ansiosta tiedän selviäväni melkein mistä tahansa, mitä elämä voi tuoda vastaan.

Tästä miestilanteesta tulee mieleen nuoruus. Tosin tällä kertaa miehet ovat paljon kunnollisempia. Ehkä se vanha minä on siinäkin suhteessa palailemassa. Kattellaan miten asiat etenee. Miehän laitoin tälle vuodelle "tilaukseen", että haluan treffailla ihmisiä ja tutustua ihmisiin ja katsoa mitä maailmalla on tarjottavanaan :)