Vaikeat päivät

Isäinpäivä on yksi vaikeimmista päivistä vuodessa. Muut kaksi ovat äitienpäivä ja joulu. Miksi sitten näin. Ninä päivinä tunnen itseni ulkopuoliseksi. Työkaveri pahoitteli häiritessään isäinpäivää, kun kysyi yhtä työasiaa. No empä minä isäinpäivää muutenkaan vietä. Isoisistä toinen oli kuollut ennen syntymääni ja toinenkin kuoli, kun olin vielä ihan pieni. Oma isäni oli hyvä isä, mutta hänenkin poismenostaan on yli kymmenen vuotta. Minulla ei myöskään ole puolisoa, joka olisi isä. Samaan aikaan tuntuu, että kaikilla ympärilläni olevilla on isä tai ainakin joku isän kaltainen vanhempi mies, setä, isoisä, isäpuoli...

Tiedän, ettei se pidä paikkaansa. Maailma on töynnä kaltaisiani orpoja nelikymppisiä. On miehiä, joilla ei ole isää, eikä lapsia, mutta eipä se sitä omaa subjektiivista kokemusta mihinkään muuta. Sitä tosiasiaa, että tällaiset päivät saavat minut tuntemaan itseni yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi. Omalle isälle (tai äitienpäivänä äidille) sytytetyt kynttilät eivät sitä miksikään muuta. Sosiaalinen media pahentaa asiaa, "kaikki" toivottelevat hyvää isäinpäivää. Samaten mainokset ja markkinointi - sähköpostiin tupsahtaa meilejä "muistithan isäinpäivän". Vaikea olla unohtamatta.

Ihan tyhmää tämä angstaaminen, mutta tämä on nyt vain se, miltä tuntuu. Miltä tuntuu, kun näyttää siltä, että kaikki muut ovat perheidensä parissa ja minä yksin kotona sairaana, eikä ole ketään, jota voisin edes pyytää käymään kaupassa. Ei varsinkaan juuri tänään, kun "kaikki" ovat isiensä ja puolisoidensa kanssa.

Teemaan sopibaksi kappaleeksi olen valinnut Ugly Kid Joen "Cats in the Cradle" https://www.youtube.com/watch?v=B32yjbCSVpU

Syy valintaan on se, että vaikka isäni oli hyvä isä, niin välejämme ei voi sanoa erityisen lämpimiksi. Onneksi näen veljeni hoitaneen isyytensä tytärtensä kanssa paljon paremmin. Tavallaan on aika pelottavaa, että tavallaan näen isäni menevän ja tekevän puolen itsessäni. Juuri sen, että on aina jossain menossa, eikä aikaa välttämättä aina ole läheisille. Ehkä on siis hyvä, ettei minulla ole niitä läheisiä.

Toisin, kuin tuossa laulussa. Oma isäni oli tukena ja kuunteli ja auttoi aina, kun tarvitsin. Huolimatta siitä, että oli aina menossa. Itse asiassa aika usein olin äidin kanssa mukana isän työ- ja kokousmatkoilla. Ei välttämättä mikään tavanomaisin lapsuus istua autossa matkalla jonnekin ja viettää iltoja ja öitä hotelleissa. Ei ehkä ole ihmekään, että minusta tuli vähän levoton.

Kun ihmisarvo mitataan vaa'alla

Minä olen reilusti ylipainoinen nainen. Tällä hetkellä paino on about 100 kiloa. Painoideksi heittelee "merkittävän" ja "sairaalloisen" ylipainon välillä. Toisinaan olen ollut niinkin hoikka, että olen ollut "vain merkittävä" ylipaino.

Pari vuotta sitten innostuin kuntoilusta ja siitä sitten keväällä myös juoksemisesta, Paino ei kuitenkaan oleellisesti tippunut, vaan olin tuossa "merkittävän" ylipainon ylärajoilla. Personal treinerini totesi yhden kymmenen kilometrin juoksin jälkeen, painoa vatvoessani, että onko sillä painolla lopulta niin isoa merkitystä. Kunto on loistava ja lääkärin mukaan veriarvot ovat ihanteelliset. Olisi todella kaunis ajatus, että voisi olla vain oma itsensä. Mutta kun se ei mene niin.

Olen ollut ylipainoinen käytännössä koko elämäni lukuunottamatta paria lyhyttä pätkää, jolloin kovan dietin jälkeen sain painoni hyväksyttäviin lukemiin. Silloinkin sekä silloinen puolisoni, että äitini (sen jälkeen, kun silä oli tottunut hoikentuneeseen olemukseeni) totesivat, että "vielä viisi kiloa". Käytännössä siis minun olisi pitänyt painaa puolet siitä, mitä painan nyt kelvatakseni puolisolleni ja vanhemmilleni.

Erityisesti äidilläni oli äärimmäisen vaikeaa hyväksyä pullukkaa olemustani "eikö sinulla ole jo hankala ollakin", "minä olen niin huolissani tuosta painostani", samalla, kun kuitenkin äidin viimeisinä aikoina olin ainoa, joka jaksoi kantaa äidin suihkuun ja muutenkin kannella ja nostella häntä, kun hänellä itsellään oli mennyt liikuntakyky.

Vuosien mittaan olen oppinut kutakuinkin hyväksymään itseni. Omasta mielestäni nykyisessä on "vähän liikaa", mutta en kuitenkaan tavoittele mitään huikeaa tiputusta. Olen myös hyväksynyt sen, että minulla on paha tapa hoitaa itseäni ruualla ja olen auttamattoman huono muistamaan, ettei nälkää pitäisi päästää päälle. Myönnän, että olisin varmaankin terveepi hoikempana, mutta kun asiat eivät ole ihan niin yksinkertaisia.

En ala nyt erittelemään syitä siihen miksi juuri minulla on vaikea tiputtaa painoa tai miksi en halua alkaa millekään uudelle hienolle dietille. Pikemminkin pohdin sitä, miksi MINUN painoni on ongelma MUILLE.

Joskus vaikuttaa siltä, että mitä tahansa teenkin (menestyksekkäitä opintoja, kohtuullisen hyvä ura, hyvät verkostot, taloudellinen itsenäisyys, yhteiskunnallinen aktiivisuus jne.) jäävät aina painon varjoon. Jopa työkavereistani osa sanoo, että oot ihan hyvä tyyppi, jos vain tiputtaisit 5-30 kiloa. Onneksi toistaiseksi (tai en ole ainakaan huomannit) paino ei ole vaikuttanut uralla etenemiseeni.

Oudointa oli, kun juttelin hyvän ystäväni ja hänen miehensä kanssa sinkkuudestani. He totesivat, että olen tavattoman kaunis ja jos olisin 30 kiloa hoikempi, niin minun ei varmasti tarvitsisi olla sinkku. Tavallaan olen samaa mieltä. On helppoa perustella yksin oloaan "väärällä" ulkonäöllä ja painolla sen perustelu on vielä helpompaa. Tottakai itsekin olen sen verran ulkonäkökeskeinen, että katson myös kumppanin ulkonäköä, mutta paino ei kuitenkaan ole se tärkein kriteeri. Toisille se ilmeisesti on kynnyskysymys. Ensin pitää olla painon kohdillaan ja sitten vasta katsotaan muuta ulkonäköä ja luonnetta.

Satuttaako se, että toiset kommentoivat painoa? Satuttaa ja se satuttaa paljon. Se, että täpötäydessä yleisessä sekasaunassa (jossa kaikki ovat uikkarit päällä), kukaan ei halua istua viimeiselle vapaalle paikalle, joka sattuu olemaan vieressäsi, vaan mieluummin seisotaan. Satuttaako se, että sinulta kysytään aina, miten "kuntoremontti" ta "dietti" on edennyt, vaikka et edes sellaisella ole ollut tai että sinulle ollaan työntämässä milloin mitäkin "puhdistys" ja laihdutuskuuria. Kyllä se satuttaa.

Juuri nyt keskityn työhöni ja siihen, että saan omaa päätäni järjestykseen ja että hyväksyn sairauksien ja vanhenemisen kehossani aiheuttamat muutokset. Juoksuharrastus oli pakko lopettaa ja moni muukin liikunta on vaikeaa, siksi minun pitää saada ensin pääni järjestykseen ja vasta sitten miettiä enemmän ruokavaliota. Toki tiedän, että jos olisin hoikempi, jotkut asiat olisivat helpompia, mutta kun jotenkin pitää saada pää ensin järjestykseen.

Kukka Laakso kirjoitti blogissaan tästä aiheesta "Pullukka, sinusta on tullut rakas" http://blogit.kauneusjaterveys.fi/kukkalaakso/pullukka-sinusta-on-tullut-rakas/ Hän nostaa esiin mediassa olevan laihdutusohjelmien taka-ajatuksen. Ihmisen tulee hyväksyä itsensä sellaisena, kuin on, mutta vasta sitten kun paino on jo pudonnut. Itse elän juuri tuota. Koen, että muutoksen avain olisi siinä, että hyväksyisin itseni, mutta itsensä hyväksyminen tällaisena kuin olen nyt, ei ole hyväksyttävää.

Läski sinkku on ihminen, joka on usein itsensä ja muidenkin mielestä sinkku siksi, että on läski. Ei minulle kukaan tule ihmettelemään, että miksi minä olen sinkku. Onhan se sanomattakin selvää. Sen sijaan hoikemmilta kanssasiskoiltani sitä udellaan useinkin. Tottakai tässä on ongelmia myös omien korvien välissä, sillä pidän miehiä, jotka nimenomaan ihailevat erityisen runsaita naisia, jotenkin pervoina.

Kuka sitten mittaa ihmisarvoani puntarilla? Minä itse vai joku muu? Vai "kaikki"? Muiden asenteille en voi mitään. Omalle asenteelleni voin jotain. Jos en tee sille mitään, niin ollaan kierteessä, jossa en enää halua olla oma itseni. Asia vaatii työstämistä. Joka päivä.

Type O Negative - I Don't Wanna Be Me

Matkalla

Olen yksin reissussa "määmatkalla", kuten Henrika Rönkkönen (http://henriikkaronkkonen.blogspot.gr/2015/01/maamatka-sopii-erityisesti-ihan.html) ja moni muu nykysinkku sanoisi tai jos ei sanoisi, niin ajattelisi käsitteellisesti samaa asiaa kuitenkin.

Nautin tässä ihan itsekseni aamiaisen melkein autiolla hiekkarannalla. Vaihtoehtojen ois ollut. Ystävät pyysivät seuraansa, mutta päätin tulla tänne yksin. Mukava fiilis. Sitten mietin, olisiko kokemus parempi jaettuna. Tulin siihen tulokseen, että ei. Ehkä itsekästä, mutta en edes haluaisi jakaa tätä hetkeä.

Hotellipoika osoitti, että tässä hotellissa arvostetaan myös yksin matkustavia. Hyvä palvelu ja vielä sydämenmuotoon taiteiltu pyyhe koristeltuna ruusun terälehdin.

<3 p="">

Lentokoneessa luin lehtijutun, jossa parisuhteessa elävä toimittaja oli lähtenyt yksin "retriittimatkalle" ollakseen parempi äiti ja kumppani. Yksin matkustaminen sopii kyllä ihan kaikille parisudestatuksesta riippumatta, mutta miksi yksinmatkustava sinkku on säälittävä ja yksinmatkustava perheenäiti saa breikin arjesta, rentoutuu ja muuttuu paremmaksi ihmiseksi? Vai onko tämä vain taas niitä ajatuksia, jotka eivät lopulta ole edes omiani, vaan joita kuvittelen "kaikkien" ajattelevan? Jalostaako yksin reissaaminen? Ruotsalaisen matkaoppaan kanssa vierähti tovi jutellessa. Hänen mielestää yksin matkustaminen on ihan parasta. Tulee juteltua ihmisten kanssa, nähtyä asioita ihan uudella tavalla, eikä pääse pakenemaan maailmaa "tuttujen ihmisten kuplaan". Toki ainakin minä välillä reissussa pakenen ihan muutenvaan omaan kuplaani. On ihanaa olla matkalla itsekseen, siinä tulee omanlaisensa meditatiivinen tila. Eikä sillä ole tekemistä sen kanssa, onko kotona ketään odottamassa vai ei.

(ei edes sitä yli 40v sinkkunaisen yleisintä ystävää, eli kissaa)

Muiden ihmisten tarkkailu on minusta aina ollut mukavaa ja olen myös tykännyt kuvata muita ihmisiä. Voi miettiä, millainen tarina ihmisen/ihmisten takana on ja myös sitä, nauttiiko hän yksinolostaan vai ei.

Muita ihmisiä katsellessa voi itse valita kiinnittääkö huomionsa enemmän niihin "kaikkiin muihin", jotka kulkevat pareina, vai niihin muihin yksinäisiin, joita heitäkin on loppujen lopuksi aika paljon. Eikä jokainen pariskunta näytä suunnattoman onnelliselta. Tosin monien pariskuntien katselemisesta tulee hyvälle tuulelle. 

Matkaani mahtui myös vaellus Samarian rotkossa. Näytti siltä, että ainakin meidän bussissamme olin ainoa yksin vaeltaja, tosin matkalla tuli vastaan pari muutakin. Vaeltaminen on aina ollut minulle stärkeää ja vasta viime vuosina olen uskaltanut tehdä sitä yksin. Aviomies nro 1 oli monessa asiassa huono puoliso, mutta erämaassa pääasiassa hyvä vaelluskumppani (paitsi, jos tupakat sattuivat loppumaan). Vasta viime vuosona olen alkanut lähteä myös erämaahan yksin. Samarian vaellus oli rankka, mutta toisaalta (toisin, kuin Suomessa), oppaat ja puistonvalvojat pitivät yksinäistä vaeltajaa silmällä.

Tällä omalla määmatkallani on ollut kivaa. Olen toki huomannut, että pariskuntia katsellessa aina välillä iskee haikeus (Kuten Sonja Huhtaniskakin omassa lehtijutussaan kertoo http://www.lapinkansa.fi/vapaalla/poyta-yhdelle-lappilainen-sinkku-etsi-onnea-venetsiasta-ja-yllattyi-perusteellisesti/), mutta pääasiassa mitään totaali masennusta ei ole tullut. Ylipäätään olen hämmästellyt sitä, kuinka onnellinen olen nyt ollut tämän syksyn alavirekauden jälkeen. Loppujen lopuksi yksin matkustamisen huonoin puoli on se, että itsestään ei oikein helposti saa kuvia, joten sitä on tullut kuvattua aika paljon omia varpaita :)

Työ ja hyvinvointi

Oma hyvinvointi on ollut todella paljon tapetilla viime aikoina. Tästä syksystä voisi sanoa työn puolesta, että se on ollut "haastava". Kovat säästöpaineet ja toiminnan uudelleen organistointi ja kaikki muut työllistää. Omallekin kohdalle säästöt iskevät aika pahasti. Sinällään työpaikan puolesta ei juuri nyt tarvitse pelätä, mutta mietin sitä, ovatko tehtävät tulevaisuudessa sitä, mitä haluan tehdä. Katselen siis aktiivisesti ympärilleni. Valitettavasti sama tilanne tuntuu olevan muuallakin. Hain yhtä paikkaa ja prosessi oli jo aika pitkällä, kun taustaorganisaatio kesken rekrytointiprosessin ilmoitti, että paikkaa ei saakaan täyttää.

Olen jo kauan sitten tehnyt tilejä selväksi työn kanssa. En todellakaan anna 110% itsestäni. Annan sen verran, että työnantaja ja ihmiset, joiden kanssa työskentelen pysyvät tyytyväisinä. Töitä en tuo kotiin siinä mielessä, että erityisesti vatvoisin työasioita, mutta.... Kun muu elämä on aika olematonta. Lähinnä työtä ja "työperäisiä" harrastuksia (joista muuten taas yhden uuden osalta laitoin tänään hakemuksen menemään). Yhtälöön kun lisää vielä sen, ettei kotona ole odottamassa puolisoa, lapsia tai edes lemmikkieläintä, niin yhtälö on valmis. Koko elämä pyörii työn ympärillä tavalla tai toisella.

En ole koskaan ajatellut olevani erityisen uraorjentoitunut, mutta näyttää pahasti siltä, että siihen suuntaan olen jotenkin ajautunut. Sen sentään nykyään tunnustan, että olen kunnianhimoinen ja pidän vallasta. Vallasta ja sen viihdyttävyydestä kirjoitan varmaan joskus enemmänkin. Mutta toisaalta kunnianhimo ja liika työorjentoituneisuus yhdessä eivät välttämättä toimi. Elämän pitäisi olla tasapainossa.

Sanotaan että työn, oman ajan ja perheeseen/parisuhteeseen käytetyn ajan pitäisi olla oikeassa suhteessa keskenään. Useimmat sinkut kai sanovat, että tuon "perhe" osaston voi ruksia pois. Itse lasken "perhe" elementtiin kuitenkin myös läheisimmät ystävät ja tietenkin oman lapsuudenperheen kaikkine lisäyksineen (sisarusten puolisot ja lapset ja heidän lapsensa...). Siitäkin huolimatta miulla paitsi ajallisesti, niin myös muuten työ on selkeästi kaikkein suurin. Työ vie siis aikaa, myös ajatuksia. Huomaan vapaaåpäivän aamuna herätessäni, että joku työhön liittyvä asia on heti mielessäni. Pohdin niitä lenkillä ja oikeastaan aina.

Yksinäisille sanotaan usein, että "hanki elämä". Minullahan kyllä on elämää ja jonkun silmissä elän kadehdittavan vauhdikasta elämää. Minulla on kuitenkin nyt tavoitteena oikeasti "hankkia elämä", siis sitä omaa elämää, joka ei liittyisi työhön. Muutama vuosi sitten kaveri tuumasi, että jos töistä tullessa kotona odottaa oksentava lapsi, niin ei paljon töitä mieti. Enkä minäkään miettinyt töitä kotona silloin, kun entisessä parisuhteessa kotona odotti juova mies. En nyt ajatellut hommata sairastavaa lasta tai (taas uutta) luonnevikaista miestä (tai koiraakaan...), mutta jotain tarttis tehrä.

Työ on kivaa, siksi kai minä noita hommia teenkin, mutta siitä pitäisi päästä irtautumaan muulloinkin, kuin pidemmillä lomilla. Mitä se muu voi olla? Jooga on nyt vallannut pikkuisen nurkan elämästä, yritän käydä siellä vähintään kerran viikossa. Valokuvauksesta jo sanoinkin (kotiläksyt valokuvauskurssille on vielä tekemättä). Keikoilla käyntiä voisi lisätä (nyt taitaa tulla kaksi keikkaa parin viikon sisällä). Mutta tuntuu siltä, että se, mitä ihan oikeasti tarvitsisin tasapainottamaan kuviota, ei ole ne omat jutut, vaan ongelma on tuolla "perhe/parisuhde" saralla. Ihan tästä syystä olen miettinyt, että pitäisikö minun muuttaa lähemmäksi omaa "perhettäni". Käytännössä siis lähemmäksi minulle tärkeää ystäväperhettä ja samalla lähemmäksi omia sukulaisiani. Toki olen miettinyt myös parisuhdetta, mutta vaikka sellainen kohdalle sattuisikin, niin ratkaisisiko se ongelmiani? Omalla kohdallani parisuhteet ovat yleensä tuoneet vain lisää ongelmia. 

Onko ratkaisu löytää joku, jonka kanssa paeta pahaa maailmaa vai käykö niin, että vaikka suhde löytyisi, niin maailma tavoittaisi silti? Onko parisuhteen tarjoama helpotus maailmantuskaan pelkkä kaunis harha?

The Sisters Of Mercy - Temple Of Love (Feat. Ofra Haza)
https://www.youtube.com/watch?v=TMETa77dUrg

(Blogin) uusi alku

Miksi kaivetaan blogi naftaliinista?

Mietin pitkään kaivanko tämän blogin naftaliinista vai aloitanko kokonaan uuden vai keksinkö kokonaan jonkun uuden kanavan ajatuksilleni. Päätin kuitenkin palata tämän äärelle. Bloggaaminen, sekä kirjoittajana, että lukijana on jäänyt aika vähiin. Nyt kuitenkin on alkanut tuntua, että on tarve kirjoittaa omia ajatuksia ulos. 

Miksi sitten juuri blogi? Eikö oma päiväkirja ajaisi saman asian? Tai enkö voisi vuodattaa samoja vaikka facebookissa? 

No kai sitä jotenkin ajattelee, että kaipaa ehkä "vuoropuhelua" tai ainakin tunnetta, että on jotenkin "jakanut" ajatuksensa. Ja facebookissa omalla nimellä ja naamalla julkaiseminen... nooh. Ehkä en halua esim. töissä leimautua niiden asoiden pohjalta, mitä täällä pohdin.

Blogin profilointi

Mistä sitten olen ajatellut kirjoittaa? 

Jatkossakin olen ajatellut kirjoitella sinkkuelämästä ja elämästä ja ihmissuhteista ja varmaan myös jonkin verran työstä. Työstä nyt lähinnä yleisellä tasolla ja siitä näkökulmasta, miten se ylipäätään vaikuttaa vaikka siihen sinkkuelämään tai sinkkuelämä työhön. Se onkin teema, jota olen aika paljon viime aikoina miettinyt. En tiedä muista, mutta aika vähän saa lukea ns. sinkku-uranaisista tai ainakaan näin omaan ikäluokkaan kuuluvista sellaisista. Muutenkin toisinaan tuntuu siltä, että maailma on rakennettu parisuhteessa eläville ja jos työ vie suurimman osan ajastasi, niin eipä sitä parisuhdetta oikein edes ole aikaa etsiä mistään.

Kirjoitan varmaankin myös masennuksesta ja kivuista, jotka ovat toinen teema, joka nyt vain on aika iso pala elämää. En koe olevani masentunut sillä tavalla, että se olisi sairaudeksi luokiteltavaa masennusta, mutta tiedostan, että ei ole ihan terveen mielen merkki pohtia itsensä tappamista käytännössä joka päivä. Kirjoitan myös siitä, miten tätä asiaa on terveydenhuollon puolella käsitelty. Nyt joku nokkelin voi hoksata, että jos olisin saanut asiaan apua sieltä, niin tuskin kirjoittaisin siitä täällä. 

Todennäköisesti tulen kirjoittamaan myös syvällisemmistä ja filosofisemmista asoista liittyen edellämainittuihin teemoihin. Esimerkiksi kivun "tarpeellisuudesta" ja siitä, miten koen maailman ylipätään.

Mitä uutta (uusvanhaa)?

Olen kaivanut naftaliinista myös vanhan valokuvausharrastukseni, joten ajattelin, että blogissa voisin julkaista myös ainakin joitain valokuvia, vähintään yksi/postaus. Itse pidän kuvista ja kuvituksesta ja onhan kuvia ihan kiva käyttääkin jossain, eikä vain kuvata. Jos oikein riehaannun, niin saatampa tehdä joskus postauksen ihan kuvatarinana.

Musiikkilinkkejä ja -vinkkejä. Edelleen musiikkimakuni kallistuu sinne raskaammalle puolelle ja jotta homman kokonaisuus toimisi, niin pyrin löytämään aina postauksen teemaan sopivan kappaleen. Kaikki kappaleet eivät YouTubesta löydy, mutta saatan myös vinkata biisejä lukian itsensä etsittäväksi.

Tähän mietin ensin paljon synkempää kappaletta, mutta sitten muistin tämän:

"But I'm not dead, at least not yet 

Still alone, still alive, Still unbroken

I'm still alone, still alive, 

I'M STILL UNBROKEN"

Hyvät ystävät, saanko esitellä: Lynyrd Skynyrd ja Still Unbroken

https://www.youtube.com/watch?v=Vw_6eUgpo30 

Katsotaanpa mihin taas tie vie, tervetuloa mukaan matkalle.