Matkalla

Olen yksin reissussa "määmatkalla", kuten Henrika Rönkkönen (http://henriikkaronkkonen.blogspot.gr/2015/01/maamatka-sopii-erityisesti-ihan.html) ja moni muu nykysinkku sanoisi tai jos ei sanoisi, niin ajattelisi käsitteellisesti samaa asiaa kuitenkin.

Nautin tässä ihan itsekseni aamiaisen melkein autiolla hiekkarannalla. Vaihtoehtojen ois ollut. Ystävät pyysivät seuraansa, mutta päätin tulla tänne yksin. Mukava fiilis. Sitten mietin, olisiko kokemus parempi jaettuna. Tulin siihen tulokseen, että ei. Ehkä itsekästä, mutta en edes haluaisi jakaa tätä hetkeä.

Hotellipoika osoitti, että tässä hotellissa arvostetaan myös yksin matkustavia. Hyvä palvelu ja vielä sydämenmuotoon taiteiltu pyyhe koristeltuna ruusun terälehdin.

<3 p="">

Lentokoneessa luin lehtijutun, jossa parisuhteessa elävä toimittaja oli lähtenyt yksin "retriittimatkalle" ollakseen parempi äiti ja kumppani. Yksin matkustaminen sopii kyllä ihan kaikille parisudestatuksesta riippumatta, mutta miksi yksinmatkustava sinkku on säälittävä ja yksinmatkustava perheenäiti saa breikin arjesta, rentoutuu ja muuttuu paremmaksi ihmiseksi? Vai onko tämä vain taas niitä ajatuksia, jotka eivät lopulta ole edes omiani, vaan joita kuvittelen "kaikkien" ajattelevan? Jalostaako yksin reissaaminen? Ruotsalaisen matkaoppaan kanssa vierähti tovi jutellessa. Hänen mielestää yksin matkustaminen on ihan parasta. Tulee juteltua ihmisten kanssa, nähtyä asioita ihan uudella tavalla, eikä pääse pakenemaan maailmaa "tuttujen ihmisten kuplaan". Toki ainakin minä välillä reissussa pakenen ihan muutenvaan omaan kuplaani. On ihanaa olla matkalla itsekseen, siinä tulee omanlaisensa meditatiivinen tila. Eikä sillä ole tekemistä sen kanssa, onko kotona ketään odottamassa vai ei.

(ei edes sitä yli 40v sinkkunaisen yleisintä ystävää, eli kissaa)

Muiden ihmisten tarkkailu on minusta aina ollut mukavaa ja olen myös tykännyt kuvata muita ihmisiä. Voi miettiä, millainen tarina ihmisen/ihmisten takana on ja myös sitä, nauttiiko hän yksinolostaan vai ei.

Muita ihmisiä katsellessa voi itse valita kiinnittääkö huomionsa enemmän niihin "kaikkiin muihin", jotka kulkevat pareina, vai niihin muihin yksinäisiin, joita heitäkin on loppujen lopuksi aika paljon. Eikä jokainen pariskunta näytä suunnattoman onnelliselta. Tosin monien pariskuntien katselemisesta tulee hyvälle tuulelle. 

Matkaani mahtui myös vaellus Samarian rotkossa. Näytti siltä, että ainakin meidän bussissamme olin ainoa yksin vaeltaja, tosin matkalla tuli vastaan pari muutakin. Vaeltaminen on aina ollut minulle stärkeää ja vasta viime vuosina olen uskaltanut tehdä sitä yksin. Aviomies nro 1 oli monessa asiassa huono puoliso, mutta erämaassa pääasiassa hyvä vaelluskumppani (paitsi, jos tupakat sattuivat loppumaan). Vasta viime vuosona olen alkanut lähteä myös erämaahan yksin. Samarian vaellus oli rankka, mutta toisaalta (toisin, kuin Suomessa), oppaat ja puistonvalvojat pitivät yksinäistä vaeltajaa silmällä.

Tällä omalla määmatkallani on ollut kivaa. Olen toki huomannut, että pariskuntia katsellessa aina välillä iskee haikeus (Kuten Sonja Huhtaniskakin omassa lehtijutussaan kertoo http://www.lapinkansa.fi/vapaalla/poyta-yhdelle-lappilainen-sinkku-etsi-onnea-venetsiasta-ja-yllattyi-perusteellisesti/), mutta pääasiassa mitään totaali masennusta ei ole tullut. Ylipäätään olen hämmästellyt sitä, kuinka onnellinen olen nyt ollut tämän syksyn alavirekauden jälkeen. Loppujen lopuksi yksin matkustamisen huonoin puoli on se, että itsestään ei oikein helposti saa kuvia, joten sitä on tullut kuvattua aika paljon omia varpaita :)

Työ ja hyvinvointi

Oma hyvinvointi on ollut todella paljon tapetilla viime aikoina. Tästä syksystä voisi sanoa työn puolesta, että se on ollut "haastava". Kovat säästöpaineet ja toiminnan uudelleen organistointi ja kaikki muut työllistää. Omallekin kohdalle säästöt iskevät aika pahasti. Sinällään työpaikan puolesta ei juuri nyt tarvitse pelätä, mutta mietin sitä, ovatko tehtävät tulevaisuudessa sitä, mitä haluan tehdä. Katselen siis aktiivisesti ympärilleni. Valitettavasti sama tilanne tuntuu olevan muuallakin. Hain yhtä paikkaa ja prosessi oli jo aika pitkällä, kun taustaorganisaatio kesken rekrytointiprosessin ilmoitti, että paikkaa ei saakaan täyttää.

Olen jo kauan sitten tehnyt tilejä selväksi työn kanssa. En todellakaan anna 110% itsestäni. Annan sen verran, että työnantaja ja ihmiset, joiden kanssa työskentelen pysyvät tyytyväisinä. Töitä en tuo kotiin siinä mielessä, että erityisesti vatvoisin työasioita, mutta.... Kun muu elämä on aika olematonta. Lähinnä työtä ja "työperäisiä" harrastuksia (joista muuten taas yhden uuden osalta laitoin tänään hakemuksen menemään). Yhtälöön kun lisää vielä sen, ettei kotona ole odottamassa puolisoa, lapsia tai edes lemmikkieläintä, niin yhtälö on valmis. Koko elämä pyörii työn ympärillä tavalla tai toisella.

En ole koskaan ajatellut olevani erityisen uraorjentoitunut, mutta näyttää pahasti siltä, että siihen suuntaan olen jotenkin ajautunut. Sen sentään nykyään tunnustan, että olen kunnianhimoinen ja pidän vallasta. Vallasta ja sen viihdyttävyydestä kirjoitan varmaan joskus enemmänkin. Mutta toisaalta kunnianhimo ja liika työorjentoituneisuus yhdessä eivät välttämättä toimi. Elämän pitäisi olla tasapainossa.

Sanotaan että työn, oman ajan ja perheeseen/parisuhteeseen käytetyn ajan pitäisi olla oikeassa suhteessa keskenään. Useimmat sinkut kai sanovat, että tuon "perhe" osaston voi ruksia pois. Itse lasken "perhe" elementtiin kuitenkin myös läheisimmät ystävät ja tietenkin oman lapsuudenperheen kaikkine lisäyksineen (sisarusten puolisot ja lapset ja heidän lapsensa...). Siitäkin huolimatta miulla paitsi ajallisesti, niin myös muuten työ on selkeästi kaikkein suurin. Työ vie siis aikaa, myös ajatuksia. Huomaan vapaaåpäivän aamuna herätessäni, että joku työhön liittyvä asia on heti mielessäni. Pohdin niitä lenkillä ja oikeastaan aina.

Yksinäisille sanotaan usein, että "hanki elämä". Minullahan kyllä on elämää ja jonkun silmissä elän kadehdittavan vauhdikasta elämää. Minulla on kuitenkin nyt tavoitteena oikeasti "hankkia elämä", siis sitä omaa elämää, joka ei liittyisi työhön. Muutama vuosi sitten kaveri tuumasi, että jos töistä tullessa kotona odottaa oksentava lapsi, niin ei paljon töitä mieti. Enkä minäkään miettinyt töitä kotona silloin, kun entisessä parisuhteessa kotona odotti juova mies. En nyt ajatellut hommata sairastavaa lasta tai (taas uutta) luonnevikaista miestä (tai koiraakaan...), mutta jotain tarttis tehrä.

Työ on kivaa, siksi kai minä noita hommia teenkin, mutta siitä pitäisi päästä irtautumaan muulloinkin, kuin pidemmillä lomilla. Mitä se muu voi olla? Jooga on nyt vallannut pikkuisen nurkan elämästä, yritän käydä siellä vähintään kerran viikossa. Valokuvauksesta jo sanoinkin (kotiläksyt valokuvauskurssille on vielä tekemättä). Keikoilla käyntiä voisi lisätä (nyt taitaa tulla kaksi keikkaa parin viikon sisällä). Mutta tuntuu siltä, että se, mitä ihan oikeasti tarvitsisin tasapainottamaan kuviota, ei ole ne omat jutut, vaan ongelma on tuolla "perhe/parisuhde" saralla. Ihan tästä syystä olen miettinyt, että pitäisikö minun muuttaa lähemmäksi omaa "perhettäni". Käytännössä siis lähemmäksi minulle tärkeää ystäväperhettä ja samalla lähemmäksi omia sukulaisiani. Toki olen miettinyt myös parisuhdetta, mutta vaikka sellainen kohdalle sattuisikin, niin ratkaisisiko se ongelmiani? Omalla kohdallani parisuhteet ovat yleensä tuoneet vain lisää ongelmia. 

Onko ratkaisu löytää joku, jonka kanssa paeta pahaa maailmaa vai käykö niin, että vaikka suhde löytyisi, niin maailma tavoittaisi silti? Onko parisuhteen tarjoama helpotus maailmantuskaan pelkkä kaunis harha?

The Sisters Of Mercy - Temple Of Love (Feat. Ofra Haza)
https://www.youtube.com/watch?v=TMETa77dUrg

(Blogin) uusi alku

Miksi kaivetaan blogi naftaliinista?

Mietin pitkään kaivanko tämän blogin naftaliinista vai aloitanko kokonaan uuden vai keksinkö kokonaan jonkun uuden kanavan ajatuksilleni. Päätin kuitenkin palata tämän äärelle. Bloggaaminen, sekä kirjoittajana, että lukijana on jäänyt aika vähiin. Nyt kuitenkin on alkanut tuntua, että on tarve kirjoittaa omia ajatuksia ulos. 

Miksi sitten juuri blogi? Eikö oma päiväkirja ajaisi saman asian? Tai enkö voisi vuodattaa samoja vaikka facebookissa? 

No kai sitä jotenkin ajattelee, että kaipaa ehkä "vuoropuhelua" tai ainakin tunnetta, että on jotenkin "jakanut" ajatuksensa. Ja facebookissa omalla nimellä ja naamalla julkaiseminen... nooh. Ehkä en halua esim. töissä leimautua niiden asoiden pohjalta, mitä täällä pohdin.

Blogin profilointi

Mistä sitten olen ajatellut kirjoittaa? 

Jatkossakin olen ajatellut kirjoitella sinkkuelämästä ja elämästä ja ihmissuhteista ja varmaan myös jonkin verran työstä. Työstä nyt lähinnä yleisellä tasolla ja siitä näkökulmasta, miten se ylipäätään vaikuttaa vaikka siihen sinkkuelämään tai sinkkuelämä työhön. Se onkin teema, jota olen aika paljon viime aikoina miettinyt. En tiedä muista, mutta aika vähän saa lukea ns. sinkku-uranaisista tai ainakaan näin omaan ikäluokkaan kuuluvista sellaisista. Muutenkin toisinaan tuntuu siltä, että maailma on rakennettu parisuhteessa eläville ja jos työ vie suurimman osan ajastasi, niin eipä sitä parisuhdetta oikein edes ole aikaa etsiä mistään.

Kirjoitan varmaankin myös masennuksesta ja kivuista, jotka ovat toinen teema, joka nyt vain on aika iso pala elämää. En koe olevani masentunut sillä tavalla, että se olisi sairaudeksi luokiteltavaa masennusta, mutta tiedostan, että ei ole ihan terveen mielen merkki pohtia itsensä tappamista käytännössä joka päivä. Kirjoitan myös siitä, miten tätä asiaa on terveydenhuollon puolella käsitelty. Nyt joku nokkelin voi hoksata, että jos olisin saanut asiaan apua sieltä, niin tuskin kirjoittaisin siitä täällä. 

Todennäköisesti tulen kirjoittamaan myös syvällisemmistä ja filosofisemmista asoista liittyen edellämainittuihin teemoihin. Esimerkiksi kivun "tarpeellisuudesta" ja siitä, miten koen maailman ylipätään.

Mitä uutta (uusvanhaa)?

Olen kaivanut naftaliinista myös vanhan valokuvausharrastukseni, joten ajattelin, että blogissa voisin julkaista myös ainakin joitain valokuvia, vähintään yksi/postaus. Itse pidän kuvista ja kuvituksesta ja onhan kuvia ihan kiva käyttääkin jossain, eikä vain kuvata. Jos oikein riehaannun, niin saatampa tehdä joskus postauksen ihan kuvatarinana.

Musiikkilinkkejä ja -vinkkejä. Edelleen musiikkimakuni kallistuu sinne raskaammalle puolelle ja jotta homman kokonaisuus toimisi, niin pyrin löytämään aina postauksen teemaan sopivan kappaleen. Kaikki kappaleet eivät YouTubesta löydy, mutta saatan myös vinkata biisejä lukian itsensä etsittäväksi.

Tähän mietin ensin paljon synkempää kappaletta, mutta sitten muistin tämän:

"But I'm not dead, at least not yet 

Still alone, still alive, Still unbroken

I'm still alone, still alive, 

I'M STILL UNBROKEN"

Hyvät ystävät, saanko esitellä: Lynyrd Skynyrd ja Still Unbroken

https://www.youtube.com/watch?v=Vw_6eUgpo30 

Katsotaanpa mihin taas tie vie, tervetuloa mukaan matkalle.